Kissapopulaatio omassa pihapiirissä

90-luvun alkupuolella maatilalla oleva kissapopulaatio ei ollut lainkaan ihmetystä herättävä asia. Se oli normaalia, ja niissä asuvat kissat olivat pääosin työkissoja. Siitä ajasta on jo 30 vuotta, mutta yhä edelleen osa ihmisistä on jäänyt kissanpidon sekä kissatiedon suhteen sinne menneisyyteen. Heille kissapopulaatio pihapiirissä ei ole edelleenkään mitenkään negatiivinen asia, vaikka sitä sen pitäisi ehdottomasti olla.

Standardit kissanpitoon ovat muuttuneet. Se mikä aiemmin nähtiin eläinrakkautena ja huolenpitona on nykyisen tiedon, ymmärryksen, eläinten arvostuksen ja eläinlääketieteen kehityttyä eläinsuojelullisesti kestämätöntä.

Ollaan 80- ja 90-lukujen taitteessa. Isoäitini koki olevansa eläinrakas ihminen, ja niin ajattelivat myös muut hänen ympärillään olleet ihmiset. Hän halusi vastuullaan oleville eläimille pelkkää hyvää. Hän kosketti eläimiä hellästi, valvoi mahdollisuuksien mukaan synnyttävien ja sairaana olevien eläinten vierellä. Lopetuskuntoisia eläimien ei annettu kärsiä vaivoissaan, ja eläinlääkäri kävi paikalla säännöllisesti. Myös eläimet saivat sellaista hoitoa mikä siinä ajassa oli vakio - kannattaa muistaa, että eläinlääketiede ja toimenpiteet, joita eläimille tehdään ovat muuttuneet valtavasti 30-35 vuodessa. Esim. kissa oli monille eläinlääkäreillekin monesti “eksoottinen” hoidettava.

Eläimet myös pitivät isoäidistäni. Isoäitini ollessa lomalla eläimet eivät selkeästi olleet tyytyväisiä vaihtuneeseen ruokkijaan ja huolehtijaan. Isoäitini ääni yhdistettynä ruoka-astian ääneen sai eläimet saapumaan paikalle, minun ruoka-aikakuulutukseen vastattiin ihan eri innolla. 

Isoäitini oli myös kissapopulaation ruokkija. Eli nykymielipiteen mukaan uhkailua ansaitseva eläinrääkkääjä, jos lukee eläinsuojeluyhdistysten somepostausten kommetteja. (Dewi ei hyväksy uhkailua, se ei edistä asioita tai paranna yhdenkään kissan oloja.)

Isoäitini pihapiirissä eli arviolta 15-20 kissaa, pentujen kanssa enemmänkin. Kissojen määrää ei rajoitettu esim. leikkauttamalla isoa osaa kissoista. 90-luvulla kissojen leikkauttaminen maaseudulla ei ollut yleistä, sillä se koettiin monesti kalliiksi ja uskottiin laajasti, että leikattu kissa olisi huonompi hiirikissa. Myös uskomukset siitä ettei alle vuoden ikäistä kissaa voi leikata ja että kissan olisi hyvä saada ainakin yhdet pennut elivät voimakkaasti. Isoäitinikin perheessä enemmänkin kissojen määrään pyrittiin vaikuttamaan pentujen myymisellä sekä pentujen ja selkeästi kipeiden kissojen lopettamisella.

Silloin tällaiselle kissanpidolle oli laaja hyväksyntä niin sukulaisten, naapureiden ja tuttujen kesken, maalla kun oltiin ja navettakissoja tarvittiin. Kun pennuille alettiin etsiä koteja moni halusi juuri maalla kasvaneen reippaan kissanpennun, jos haussa ei ollut rotukissaa. Nykyään monet kissoja etsivät ovat onneksi valveutuneempia. 

Aina osa pennuista jäi löytymättä luonnosta, tai ne villiintyivät niin, ettei niiden kiinni saaminen ollut mahdollista. Jäljelle jääneet pennut pitivät populaation elinvoimaisena. Muistan yhdenkin kesän kuinka seurasimme ulkovarastossa olleeseen halkopinoon syntynyttä pentuetta. Ne olivat äärettömän uteliaita karvakeriä, mutta ilman jatkuvaa ihmisen läsnäoloa niistä tuli epäileväisiä ihmistä kohtaan ja luovutusikäisinä (tuohon aikaan 8 viikkoa) niitä oli turha edes yrittää saada kiinni käsipelillä. 

Samaan aikaan sisätiloissa yksi isoäitini lempikissoista hoiti kollin kanssa yhteisiä pentujaan, ja ne madotettiin ja sosiaalistettiin viimeisen päälle. Lapsena en edes kiinnittänyt huomiota tähän eriarvoisuuteen eikä se selkeästi vaivannut myöskään aikuisia, vaan se oli normaalia ja luonnollista.

Saariston Vihtori

Ruokkijalla, kuten isoäidilläni oli, saattaa olla kahdenlaisia kissoja – niitä, jotka asuvat selkeästi ulkona ja pihapiirin rakennuksissa ja sitten niitä, jotka pääsevät myös sisälle asuinrakennukseen tai ovat vallan sisäkissoja. Sisällä olevia kissoja ei välttämättä edes päästetä ulos siinä vaiheessa kun ne ovat selkeästi tiineinä, jolloin niiden pennuilla on paljon paremmat mahdollisuudet selvitä. Sen lisäksi ne saattavat olla nykyään leikattuja, madotettuja ja rokotettuja. Näillä kissoilla on yleensä myös nimet - isoäidinkin valokuvakansioista löytyy valokuvia monesta kissasta, ja niiden kuvien vierestä kissojen nimiä. 

Navettakissat taasen - ei niitä nähty silloin 90-luvulla sateessa ja pakkasessa värjöttävinä kissoina. Koettiin, että karja piti navetan talvellakin mukavan lämpiminä, ja kissoille oli tarjolla pehmeitä makuupaikkoja, joten niillä oli hyvät oltavat. Koska tilat olivat aktiivikäytössä ne myös pidettiin siisteinä ja turvallisina. Kissoille oli tehty oviin kulkuaukkoja, joista pääsi kulkemaan navettaan ja lämpimään pannuhuoneeseen vapaasti. Monissa vanhoissa piharakennuksissa voikin ympäri Suomea nähdä näitä navettakissoille tehtyjä kulkuaukkoja.

Monesti populaatiopaikat nykypäivänäkin ovat paikoissa, joissa joskus on ollut karjaa. Yleensä kun karja poistetaan kuviosta, katoaa rakennuksesta lämmöstä osa ja myös karjan ruokinnan paikalle houkuttelevien jyrsijöiden määrä laskee. Paikkojen kunnossapito jää myös rempalleen ja monesti tiloista tulee romuvarastoja. Tämä hankaloittaa kissojen ja niiden jälkipolvien oloa merkittävästi. 

Luonnollisesti niistä navetassakin olevista kissoista huolehdittiin. Tarvitsivathan ne ruokaa ruokavalion täydennykseksi - se oli monesti ainoa hoito, jota kissojen oletettiin 90-luvulla tarvitsevan (valitettavasti yhä edelleen osa ihmisistä olettaa näin). Ruokaa kannettiinkin isoäitini luona ulos isoja määriä useamman kerran päivässä. Pääasiallisesti kissat saivat ruuaksi ihan kissoille suunnattuja kuiva- ja märkäruokia, lisänä meni mm. itse ongittuja kaloja, eivätkä ne joutuneet tyytymään biojätteisiin (esim. puuron syöttäminen kissoille ei ollut mitenkään tavatonta niihin aikoihin). Siihen aikaan melkein jokainen kissa, joka söi kissanruokaa söi Whiskasia ja Latzia, kuten isoäidinkin kissat. 90-luvuilla niitä pidettiin laajasti hyvinä ruokina kissoille ja kuivaruokaa monesti suositeltiin ensisijaisena ruokana jos ihminen täytti kissan ruokakuppia. Nykyään, useamman populaation perusteella voin todeta, että määrä mitä isoäidin kissat saivat ruokaa oli riittämätön. 

Harvalla ruokkijalla on todenmukaista kuvaa siitä kuinka paljon kissoja on. Tähän vaikuttaa se, että samannäköiset kissat menevät helposti sekaisin keskenään. Varsinkin jos porukassa on monta yksiväristä kissaa - ne kahdeksan mustaa kissaa näyttävät hyvin samanlaisilta ja ruokkija voi olettaa, että niitä on vain neljä. Itsekin olen kuullut tarinan kasvaimesta kärsineestä kissasta, joka piti lopettaa. Harmi vain, että ensin lopetettiin se lapsen hyvin identtisen näköinen lempikissa ja sitten vasta se oikea. Molempia kissoja surtiin kovasti. 

Saariston Veikko. Vai onko hän sittenkin Vihtori? Saariston populaatiosta olemme loukuttaneet monta harmaata kissaa, jotka näyttävät hyvinkin samanlaisilta.

Kun isoäiti menehtyi, järjestettiin yhdessä eläinsuojelutahon kanssa kaikkien kissojen loukutus. Tämä ei olisi onnistunut isoäidin elinaikana, koska hänelle olisi ollut kova paikka joutua eroon rakkaista kissoistaan.

Monesti eläinsuojeluyhdistystä lähestytäänkin siinä kohtaa kun ruokkijan kunto huononee niin ettei hän enää pysty huolehtimaan eläimistä tai hän menehtyy ja omaiset eivät halua ottaa kissapopulaatiota vastuulleen. Ruokkija ei välttämättä suostu aiemmin luopumaan tärkeiksi muodostuneista seuralaisistaan ja puuhailusta mitä kissat tuovat. Heistä osa myös pelkää, että kaikki kissat vain lopetetaan ilman harkintaa.

Itse haluan uskon, että isoäitini eläinrakkaana ihmisenä olisi tehnyt muutoksia kissojen pitoon vuosien saatossa samalla kuin ymmärrys asioista yleisesti on lisääntynyt, ja jos lähipiirissä olisi ollut ihmisiä, jotka valistaisivat häntä ja tukisivat viemään kissanpitoa oikeaan suuntaan. Itselleni tämän puolen näkeminen on vaikuttanut haluun tehdä eläinsuojelutyötä ja toisaalta tapaan miten haluan tehdä sitä - kommunikoimalla, kannustamalla muutokseen ja tietoa levittämällä.

Minä, tai kukaan Dewissä, ei hyväksy kuvatunlaista kissojen pitoa ja toivomme, että se olisi jäänyt historiaan. Valitettavasti näin ei ole. Näiltä kissoilta puuttuu kattava terveydenhoito ja nykytiedon valossa hoidossa on useita asioita pielessä.

Itse kuitenkin uskon, että yhä useampi ruokkija on valmis ottamaan apua vastaan, koska tietoa on enemmän ja se tarjoillaan asiallisesti ilman räyhäämistä. Samoin kuin yhä useampi kissanomistaja rokottaa, siruttaa ja leikkauttaa kissansa. Tai on alkanut viime vuosina hoitamaan esim. kissansa hammasterveyttä. 

Jakamalla tietoa ja tarjoamalla apua voidaan ongelmiin puuttua tehokkaammin kuin huutamalla, että ihminen pitäisi lukita alasti kylmään ulkorakennukseen nukkumaan.

- Tekstin kirjoittaja on anonyymina pysyvä Dewin vapaaehtoinen

---

30 vuotta sitten mitä luultavammin ei ruokkijoita kohtaan olisi kohdistettu niin paljon suurta vihaa mitä nykypäivänä, kiitos internetin sekä tiedon leviämisen. Aina kun julkaisemme postauksen koskien populaatiopaikalla olevia huonoja olosuhteita, tai kuvia missä näkyy erittäin huonokuntoisia kissoja saamme seuraavat päivät erittäinkin aktiivisesti seurata kommenttiosioita. Pääosin kommentit ovat meitä vapaaehtoisia rohkaisevia: meitä kiitetään hyvästä työstä, kehutaan olevan kultaakin kalliimpia, ja voivotellaan miten tilanteet ovat noin pitkälle edenneet. Positiivisten kommenttien lukemisen ohella saammekin poistella niitä erittäin huonoja kommentteja, esim. tälläisiä:

Eläinsuojeluyhdistys Dewi ry ei hyväksy minkäänlaista uhkailua, loukkaamista, syrjintää tai kuoleman toivomista ketään ihmistä kohtaan, ei edes kissapopulaation ruokkijaa kohtaan. Pahimmassa tapauksessa erittäin epäasialliset kommentit aiheuttavat sen, että ruokkija kieltäytyy yhteistyöstä ja näin ollen loukutus jää kesken. 

Anonyymina pysyvä Dewin vapaaehtoinen haluaakin tuoda ilmi ruokkijan lähimmäisen näkökulmaa vaikka tapauksesta onkin jo todella pitkä aika, sekä nostaa esille sen miten vanhoillista tietoa vieläkin ihmisillä voi kissoista olla. Ruokkijat ovat ihmisiä siinä missä me muutkin eivätkä ansaitse kommentteja joissa heitä uhkaillaan tai toivotaan kuolevan. 

- Jonna P., sometiimivastaava sekä loukuttaja

Kissa Euroopan kulttuurin juurilla

 

Kissa ja uskonnot ovat liittyneet toisiinsa kautta historian. Antiikin Kreikassa kissa yhdistettiin viisauden ja Ateenan suojelija Athene-jumalattareen. Häntä kutsuttiinkin loistavasilmäiseksi Atheneksi. Athene ei ollut ainoa jumalatar, jolla oli yhteys kissaan antiikin Kreikassa. Kissa liitettiin myös Artemikseen. Artemis oli lasten ja synnyttäjien suojelija sekä kuun ja metsästyksen jumalatar. Antiikin kreikkalaiset harjoittivat metsästystä, ja myös Artemis metsästi nymfiensä kanssa antiikin mytologian mukaan. Eläinten pennut ja kissat eivät kuitenkaan olleet Artemiksen metsästyksen kohteita.

Artemiksen nimi vaihtui Dianaksi antiikin Roomassa, ja Ovidiuksen Muodonmuutoksia-teoksessa Diana muuttuukin kissaksi (1). Lisäksi antiikin Roomassa vaikutti Isis-jumalatar, jonka palvojat käyttivät rituaaleissa sistrum-soitinta, johon oli kaiverrettu ihmiskasvoisia kissoja. Antiikin Roomassa kissa ei liittynyt vain jumalattariin, sillä myös legioonalaiset pitivät kissaa mukana sotamatkoilla. Kissa piti jyrsijät poissa Rooman valtakunnan armeijan varusteista ja kissan uskottiin takaavan menestyksen taisteluissa. Silti ei voida sanoa, että antiikin kulttuureissa kissat tai muut eläimet olisivat tasavertaisessa asemassa ihmisten kanssa, sillä eläinuhraukset olivat yleisiä.

Antiikin kulttuureissa Tarmo -kissasta olisi voinut tulla sopiva tarjoamus uhrialttarille.

Myöskään antiikin Kreikan vaikutusvaltainen ajattelija, Aristoteles, ei nähnyt ihmistä ja muita eläimiä tasavertaisina olentoina. Aristoteles jaotteli ihmiset, eläimet ja kasvit hierarkkiseen järjestykseen, jossa ihmisten jälkeen tulivat eläimet ja niiden jälkeen kasvit. Aristoteleen käsitysten perusteella kaikki olennot olivat yhteydessä toisiinsa luonnollisen hierarkian välityksellä ja alempien olentojen tarkoitus oli palvella niiden yläpuolella olevia olentoja. Antiikin Kreikassa oli myös filosofista ajattelua, jossa argumentoitiin eläinten puolesta. Pythagoras argumentoi, että eläimillä oli oikeus elää rauhassa ihmisten kanssa sekä kasvissyönti johtaisi ihanteelliseen yhteiskuntaan. Pythagoralaisessa ajattelussa eläinten kunnioittaminen perustui sielunvaellusoppiin. Sen perusteella kaikki olennot olivat samankaltaisia, koska sielu saattoi siirtyä eläimeen tai ihmiseen kuoleman jälkeen. Plutarkhos vuorostaan ajatteli, että eläimillä oli rationaalisia kykyjä ja ihmiskunnan moraalinen kehittyminen edellyttäisi, että ihmiset kohtelevat eläimiä paremmin. Plutarkhoksen näkemyksen mukaan eläimiin kohdistuvasta väkivallasta seurasi väkivaltaa myös ihmisiä kohtaan, eli eläinten huono kohtelu eskaloitui ihmisten huonoksi kohteluksi.

Keskiajan kristilliseen ajatteluun vaikuttivat kirkkoisät, jotka muokkasivat kristillistä maailmankuvaa. Kristinuskon negatiiviseen kissa-asenteeseen vaikutti kirkkoisä Athanasios. Athanasios vihastui kissoihin, koska hän ei nähnyt kristinuskon symboleja Isiksen temppelissä, vaan rennosti makaavan kissan tyynyllä. Puolestaan kirkkoisä Augustinuksen opin mukaan ihminen järjellisenä olentona oli ylempi kuin järjettömät eläimet. Keskiajan hierarkkisessa maailmankuvassa heijastui tietysti Aristoteleen ajattelu ihmisten ja eläinten välisestä suhteesta. Keskiaikaiset auktoriteetit pyrkivät määrittelemään eläimet myös tarkasti rajattuihin joukkoihin. Kirkkoisä Ambrosiuksen määrittely oli laajasti käytössä ja sen mukaan eläimet olivat joko villejä tai kesyjä. Kissan sijoittaminen kesyjen tai villien eläinten joukkoon oli haasteellista keskiaikaisille ajattelijoille, ja he sijoittivat kissan usein villin ja kesyn välimaastoon. Kissan häilyvää luonnetta vahvisti uskomus, että noita tai paholainen saattoi ottaa kissan muodon juonitellakseen ihmisiä vastaan.

Pyhimysten ja naisten ystävä

Keskiajalta löytyy viittauksia kissan ja pyhimysten välisestä vuorovaikutuksesta. Tarinoiden mukaan naispyhimys Pyhä Agatha saattoi muuttua kissaksi. Pyhä Klaara ja Philip Neri olivat pyhimyksiä, jotka rakastivat kissoja. Fransiskaanien perustaja Franciscus Assisilainen tunnetaan eläinten suojelupyhimyksenä. Hän arvosti kaikkia eläinlajeja sekä rukoili niiden puolesta. Pyhimyskertomusten mukaan Assisilainen kutsui elämiä jopa veljiksi ja sisariksi. Pyhimysperinteessä löytyy oma suojeluspyhimys kissoille: Pyhä Gertrud. Pyhimykseksi julistettiin usein munkkeja ja nunnia. Luostareiden asukkailla oli kissoja lemmikkeinä, sillä kissat pitivät jyrsijät pois luostareista ja toimivat luostareiden asukkaiden seuralaisina. 

Korppu ottaa palvonnan kohteena olemisen vakavasti.

Myöhäiskeskiajalla alkoivat noitavainot, ja niillä oli kohtalokas vaikutus kissoihin. Monista kaupungeista hävitettiin kaikki kissat. Noituussyytöksissä kissoille annettiin suuri rooli. Esimerkiksi uskonnollisten vähemmistöryhmien, bogomiilien ja kataarien, väitettiin palvovan mustaa kissaa juhlissansa. Naisia syytettiin monesti noidiksi noitavainoissa, ja syytöksissä kissa mainittiin noitien yleisenä apuolentona. Noidaksi leimautui, jos kissa tai muu eläin oli läheinen naiselle. Muutenkin keskiajalla naiset yhdistettiin kissoihin. Ne symboloivat feminiinisyyttä ja Eevaa. Naisellisuuden symbolina toimiminen ei parantanut kissan asemaa, koska naiset olivat Eevan jälkeläisiä, ja keskiaikaisen maailmankuvan mukaan ihmiset oli karkotettu paratiisista Eevan vuoksi.

Jeesuksen symboleina toimivat lauhkeina ja kesyinä pidetyt eläimet. Esimerkiksi lammas symboloi Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Ristiriitaisesti kristillisessä symboliikassa suurempi kissaeläin, leijona, kelpasi vertauskuvaksi Jeesukselle ja Jumalan rajattomalle voimalle (2). 

 

Kissan kategorisoinnista

Sosiologien Arnold Arluken ja Clinton R. Sandersin mukaan ihmiset kategorisoivat eläimet  arvojärjestykseen, joka määrittää, miten eläimiä kohdellaan: eläimet ovat  “hyviä” tai “pahoja”. Ihminen on ylin olento tässä kategorisoivassa arvojärjestelmässä. Aristoteleen ajatukset vaikuttavat siis nykyisinkin. Kesyt ja ihmistä lähellä olevat eläimet pääsevät hyvien eläinten joukkoon, ja pahoiksi eläimiksi valikoidaan eläimiä, jotka ihmiset kokevat vastenmielisiksi tai vaarallisiksi. Edelleen pahojen eläinten määritelmässä on aste-eroja. Demoninen eläin on äärimmäisin ilmaisu, jonka eläimelle voi antaa. Demoninen eläin ei nauti lain suojasta ja joutuu yhteiskunnan ulkopuolelle. Euroopan menneisyydestä voidaan todeta, että kissaa pidettiin demonisena noitavainojen aikana ja kissoista haluttiin päästä eroon, joten niitä poltettiin elävältä. Toisaalta kissa sai todennäköisesti hyvän eläimen määritelmän legioonalaisten, antiikin kulttuurien jumalattarien palvojien sekä keskiajan pyhimysten keskuudessa. 

Keskiaikaisille ajattelijoille kissan tarkka jaottelu ei ollut helppoa. Samankaltaista määrittelyn ongelmallisuutta tapahtuu nykyisinkin, vaikka kissan määritelmät ovat muuttuneet.  Ulkoa löydetyn kissan pystyy määrittelemään kadonneeksi, kodittomaksi tai villiintyneeksi kissaksi. Kadonneella kissalla on omistaja, joka etsii lemmikkiänsä. Kadonnut kissa muuttuu kodittomaksi kissaksi, kun sen omistajaa ei enää löydy.  Villiintynyt kissa on usein syntynyt luonnossa, ja se saattaa käyttäytyä epäsosiaalisesti ihmistä kohtaan. Villiintynyt kissa ei esimerkiksi anna ihmisen koskea itseänsä. Kuitenkaan kissan kategorisointi villiintyneeksi ei ole aina oikein, koska villiintynyt kissa voi muuttua kesyksi kotikissaksi pitkän sosiaalistamisprosessin aikana. Tässä mielessä ulkoa löydetyn kissan kategorisointi on liukuvaa, ja löydetty kissa on ikään kuin välitilassa, johon vaikuttaa kategorisoinnista päättävän ihmisen näkemykset. Joka tapauksessa kategorian päättämisellä on aina suuria vaikutuksia kissalle itselleen, koska villiintyneen kissan statuksesta saattaa seurata eutanasia. Vastaako villiintyneen kissan status menneisyyden noidan kissan statusta, koska villiintyneen kissan kohtalona voi olla kuolema?

Rage, entinen villiintynyt kissa nauttimassa sisäkissan elämästä kotisohvalla.

Euroopan menneisyyden kulttuurit tarjoavat myös antoisan näkökulman kissan muuttuvaan rooliin. Menneisyydestä löytyi monta roolia kissalle. Kissa oli muun muassa uskonnollinen symboli, noidan apulainen ja jyrsijöiden pyydystäjä. Monet kissaan liitetyistä rooleista ovat hävinneet historian saatossa. Kissaa ei enää syytetä noidan apulaiseksi tai pidetä Eevan symbolina, mutta mielikuva kissasta jyrsijöiden pyydystäjänä elää sitkeästi. Se, että ajatus kissasta jyrsijöiden pyydystäjänä on yhä olemassa, ei tarkoita, että niin pitäisi ajatella. Kissan aseman sitominen jyrsijöiden pyydystämiseen ei vastaa modernin maailman ajatuksia kissasta. Tämänhetkisessä eläinoikeuskeskustelussa, joka koskettaa myös kissaa, puhutaan enemmänkin eläinten itseisarvosta ja ihmisistä eläinten oikeuksien takaajina.

(1) Muodonmuutoksia-teoksessa hahmotetaan myös ihmiskunnan kehitystä ja sen alkuvaiheessa kerrotaan olleen kultainen kausi, jolloin ihmisen ja eläimet elivät sovussa.

(2) Leijona symboloi kuninkaallisuutta kristillisessä ja juutalaisessa perinteessä.

- Pauli Jyrkinewsky, Dewin hallituksen jäsen

Kirjallisuus

Arluke, Arnold & Clinton R. Sanders (1996). Regarding animals. Philadelphia:Temple University Press.

Bremmer, Jan N.(2006).Greek Religion. Cambridge: Cambridge University Press.

Demello, Margo (2012). Animals and Society. An Introduction to Human-Animal Studies. New York: Columbia University Press.

Holmberg, Tora (2014). Wherever I lay my cat? Post-human crowding and the meaning of home.

Kemmerer, Lisa (2011). Animals and World Religions. Oxford: Oxford University Press.

Pietiläinen, Petri (2016). Kissojen maailmanhistoria. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Plutarkhos (2004). Lihansyönnistä. Helsinki: Summa.

Wallace, Mark I. (2019). When God Was A Bird. Christianity, Animism, and the Re-Enchantment of the World. New York: Fordham University Press.

Wogaman, Philip J. (2011). Christian Ethics. A Historical Introduction. Kentucky: Westminster John Knox Press.