14. lokakuuta 2019

Terveisiä neiti Oselotilta!


Oselotti saapui helmikuussa 2018 Turun kaupungin eläinhoitolalta Dewin sijaiskotiin kesyyntymään. Alkuun Oselotti oli arka, epäileväinen, ihmisiä välttelevä ja kiinnostunut lähinnä vain lajitoverin seurasta. Parin kuukauden jälkeen Oselotista alkoi kuoriutua rapsutuksista tykkäävä neiti, ja oli selvää, että hän tarvitsisi energisen leikkikaverin.

Neiti Oselotista tuli perheenjäsenemme heinäkuussa 2018. Tuolloin Oselotti oli arviolta 1,5-vuotias. Viikon parin ajan Oselotti  tai tuttavallisemmin "Osse"  asusteli vierashuoneessa ja totutteli uuden kodin haju- ja äänimaailmaan.


Alkuarastelun jälkeen uuden kodin ihmiset osoittautuivat ihan hyviksi tyypeiksi: saihan niiltä ruokaa ja osasivat ne leikkiäkin. Jännempi juttu oli kissakaveri, josta ei aluksi tiennyt, mikä se oikein oli kissojaan. Nopeasti yhteinen sävel vanhemman kissaherran kanssa kuitenkin löytyi. Pian tarkkailu- ja torkkupaikat jaettiin yhdessä.

Oselotista huomasi hyvin nopeasti, että hän on todella hyväntahtoinen, ystävällinen ja ihana kissa, vaikka varovaisuutensa onkin säilyttänyt. Siinä missä Osse hakee kontaktia ihmisperheenjäseniin ja rakastaa silittämistä ja hellittelyhetkiä, vieraat ihmiset ovat tuntuneet pelottavilta. Vaan mistäpä pieni kissa voi tietää, ehkä vieraat ihmiset ovatkin kissannappaajia ja aikovat viedä pienen kissaparan pois... Kissakaverin esimerkki on kuitenkin rauhoittanut Ossea merkittävästi, ja vaikka Oselotti ei menekään päätäpahkaa tapaamaan tulijoita, hiipii hän kuitenkin jossain vaiheessa tarkistamaan ainakin vieraiden varpaat. Sen sijaan omat ihmiset tullaan toivottamaan aina työpäivän jälkeen tervetulleiksi kotiin.


Mallioppimista onkin ollut ilo seurata monessakin Oselotin kissanelämän alueessa. Se mitä kissakaveri tekee tai miten se reagoi tilanteisiin ja tapahtumiin, sen Osse omaksuu omaan käytökseensä  toki yksilöllisellä vivahteella. Onpa Oselotti oppinut myös vanhemman kissan esimerkin voimalla ojentamaan tassunsa silloin, kun ihminen tarjoaa ruokaa.

Oselotin lempiasioita:
  • Lämpö – oli kyseessä sitten aurinko, patteri tai sauna. Siellä missä huushollissa on auringonvalon läikkä, siellä on myös Osse lataamassa omia aurinkokennojaan. Syksyllä ja talvella pienen kissan luottopaikka on patterin kyljessä ja saunan alku- tai jälkilämmössä.
  • Kissakaverin villitseminen ja herättäminen keskellä yötä. Mallioppiminen ei ole aivan vielä ulottunut vuorokausirytmiin, jossa ihmiset ja kissakaveri nukkuvat öisin. Kolmen aikaan yöllä alkaa kiljuminen: "Täällä huutaa Osse ja mää olen täällä alakerrassaaaa, missä sää ooooot?"
  • Erilaiset huiska- ja narulelut. Leikki ylipäätään on asia, jolla Ossen ystäväksi pääsee todella nopeasti.
  • Ihminen aamulla vessassa. Hänen mielestä on aina yhtä iloinen asia huomata, että ihminen on hereillä: "Ihanaa ihminen, kun olet elossa, huolestuin jo, kun nukuit 7 tuntia yhteen putkeen, ja vaikka olenkin näin pieni, pusken sinut silti nurin!"
  • Lintujen, ötököiden ja kaiken kumman liikkuvaisen tarkkailu raapimispuusta käsin, ja niistä vikisemällä ilmoittaminen.

- Maria ja Teemu, Oselotin perheenjäsenet


4. lokakuuta 2019

Vammautunut sijaiskotina


Olin kuullut jo vuosia puhuttavan epätodellisen suurista luvuista. Suomessa hylätään 20 000 kissaa vuodessa. Päivittelyjen sijaan päätin vihdoin toimia ja vuosi sitten lähestyin sähköpostitse Dewin silloista sijaiskotivastaavaa. Sähköpostissa kerroin avoimesti elämäntilanteestani, ja pohdin olenko aivovammani vuoksi sopiva sijaiskodiksi.

Vammauduin keväällä 2016 jäädessäni kevyenliikenteenväylällä auton alle ja olen siitä lähtien ollut sairaslomalla kemiantekniikan insinöörin opiskeluistani. Minun vammani ei näy ulospäin, ja harva ensimmäisellä tapaamisella huomaakaan minussa mitään poikkeavaa. Liikun ja puhun normaalisti, ja kuolaankin vain päikkäreillä. Oireitani kuvatessa käytän usein esimerkkejä: muistini on kuin varhaisdementikolla, keskittymiskyky kuin ADHD:lla, uuvun kuin masentunut ja olen aistiherkkä kuin autisti. Lisäksi kuormitus usein laukaisee migreenin, ja kärsin raajasäryistä ja krampeista.

Ensimmäiset kuvat Leonasta, Leosta, Lunasta ja Lumosta.

Sijaiskotivastaava ei oirelistaani hätkähtänyt ja ehdotti minun toimivan alkuun hätämajoituksena, jotta alkuun voimme tarkkailla jaksamistani. Sain myös vapautuksen sijaiskotiperehdytyksestä ja sain materiaalin luettavakseni omassa rauhassa. Vaikka tilanteeni aiheutti erikoisjärjestelyitä, koin heti oloni tervetulleeksi. Koin, ettei minun tarvitse piilotella mahdollista uupumistani. Jos uuvun, niin sitten lähdetään yhdessä ratkomaan tilannetta. Minua ei jätetä yksin.

Olin aiemminkin pohtinut useasti kissan hankintaa. "Ehkä sitten jos olisi isompi asunto? Mihin yksiöön saa edes mahtumaan kissanvessan? Voisiko kissa edes viihtyä pienessä asunnossa? Voiko kissa viihtyä kerrostalossa?" No, eräänä iltana sitten niitä kissanvessoja tuotiin kolme, ja kissoja poikkeuksellisesti jopa neljä. Pian jo kävi selväksi, ettei tämä nelikko jää vain hätämajoitukseen, sillä meidän viiden arki yksiössä lähti heti sujumaan loistavasti. Kissanvessatkin löysivät paikkansa, eivätkä ne ole missään vaiheessa olleet tiellä tai häirinneet tiivistä eloa.

Yhteiselo opetti entiselle maalaistytölle, että kyllä, kissa voi olla onnellinen myös kerrostalossa. Vapaan ulkoilun aiheuttamien vaarojen ja kissan ympäristölle aiheuttamien tuhojen minimoinnin lisäksi yhteys kissaan tuntuu myös huomattavasti tiiviimmältä. Parvekeulkoilu on tuntunut riittävän kissoille vallan mainiosti. Ehkä loppujen lopuksi asuntoni pieni koko loikin kissoille turvallisuuden tunnetta ja vähensi niiden stressiä, kun reviiri oli rajattu eikä se ollut mahdottoman iso. Reviirin tarkkailu ei ollutkaan heille enää stressaava "kokopäivätyö".

Pienen asunnon haasteen olen selättänyt luovuudella. Olen pitänyt huolta, että kissoille on tarpeeksi piilopaikkoja: 37 neliön yksiössäni niitä on noin 12 lattiantasossa. Äkkiä huomasin, ettei alkuun murehtimani asunnon kasvipaljouskaan ollut ongelma, päinvastoin. Kissat ovat viihtyneet kasvien keskellä, ja huolehtimalla, että kissoille on aina oma tarkkailupaikkansa kukkien keskellä, on säästytty ruukkujen rikkomiselta.

Pienellä vaivalla itsetehdyt kiipeilypuut pieneen asuntoon.

Asunnon aiheuttamien haasteiden vuoksi päätin askarrella itse kiipeilypuut. Yhdistykselle lahjoitetut kiipeilytasot olivat väkisinkin liian suuret käytettävään tilaan nähden. Olen myös aina pitänyt projekteista ja nikkaroinnista, joten tällainen askartelu tuntui mukavalle tehtävälle. Ja niin nousi kaksi puiden katkenneita oksia hyödyntävää kissapuuta asuntooni. Ja niistä tulikin aika söpöt!

En ole vielä päivääkään katunut sijaiskodiksi ryhtymistä. Kissojen kanssa syntyneet rutiinit rytmittävät myös omaa arkeani. Ennen unohdin usein syödä ja saatoin olla päiviä syömättä ja löytää mikrosta ruokia, jotka luulin jo syöneeni. Kissojen ruokintaa en ole vielä kertaakaan unohtanut, ja tällöin olen syönyt myös itse ja ottanut tarvittavat lääkkeet. Elämäni on saanut myös lisää merkityksellisyyden tuntua.

Väkisinkin normaalia, aktiivista elämää elänyt ja yhtäkkiä 26-vuotiaana vammautunut joutuu rakentamaan itsetuntoaan uudelleen ja etsimään paikkaansa. Tiedän tekeväni jotain tärkeää, ja antavani mahdollisuuden näille kissoille. Sosiaalinen piirini on myös laajentunut ja olen tutustunut muihin sijaiskoteihin ja aktiiveihin. Heiltä olen saanut vertaistukea, apua ongelmiin ja olemme antaneet puolin ja toisin kissanhoitoapua. Sijaiskotiryhmässä on ihmisiä eri elämäntilanteista. Opiskelijoita ja perheellisiä. On ihmisiä seksuaalivähemmistöistä, ja on ihmisiä, jotka kamppailevat mielenterveysongelmien kanssa. Ryhmässä vallitsee lämpö, ketään ei tuomita. Kaikkia autetaan, ja kaikki hyväksytään omina itsenään.

Jos pyydettäisiin sanalla kuvaamaan, mitä sijaiskotina olosta on jäänyt käteen, se olisi onnellisuus. On mahtava tunne, kun kotiin tullessa ei ole edes saanut avainta lukkoon ja sisältä alkaa kuulua jo kehräys. Tai jo ennen tuohon pisteeseen pääsemistä, arkojen kissojen kanssa jokainen pieni edistysaskel tuntuu tajunnanräjäyttävältä. Ja tuntuu, että niitä edistymisaskeleita tulee päivittäin, kun ovat kerran vauhtiin päässeet.


Kun hetken päästä kissalle aletaan etsiä kotia, luopuminen tuntuu katkeransuloiselta. Tietysti kissaan ehtii kiintyä, ja luopuminen surettaa. Mutta kun se oikea koti tulee vastaan, suru katoaa ja ilo valtaa mielen. Silti jäähyväisiä tehdessä saan nieleksiä kyyneleitä. Eniten siksi, että olen rakentanut kissaan luottamusta pitkään, ja sitten petin sen. Suljin häkkiin, nyt se on ymmällään, ja se joutuu vieraaseen ympäristöön, se on varmasti peloissaan. Kuitenkin uusista kodeista on tullut jo pian viestiä, että kissa on lähes heti lähtenyt kiinnostuneena tutkimaan uutta kotia. Ne eivät siis kerenneetkään traumatisoitua niin pahasti, mitä mielessäni kuvittelin. Ne eivät traumatisoituneet lainkaan.

Auttamisen lisäksi hyvä syy ryhtyä sijaiskodiksi on se, että jos harkitsee kissan ottamista, mutta ei ole varma, kuinka oma elämäntilanne soveltuu lemmikin ottamiseen. Sijaiskotina pääsee kokeilemaan kissa-arkea ilman 20 vuoden sitoutumista kissaan. Tietysti myös sijaiskotikissaan on sitouduttava ja taattava sille turvallinen ympäristö. Itse kuitenkin kuulun siihen ylianalysoivaan ihmisryhmään, jotka puntaroivat estääkö esim. urheiluharrastus iltaisin lemmikin pitämiseen. Kanssastressaajille: tämä on hyvä paikka kokeilla. Ja todeta stressinsä turhaksi.

Mielestäni sijaiskotina toimiminen sopii myös iäkkäämmille ihmisille ja ihmisille, jotka haluavat pitää tulevaisuuden suunnitelmat avoimena, ilman lemmikin vaatimaa sitoutumista. Olen harmitellut usein, kuinka sijaiskotitoiminta ei tullut mieleen, kun mummuni muutti maatilalta palveluasumisen yksikköön omaan asuntoon ja koko ikänsä kissojen kanssa viettäneenä oli nyt arjessaan kovin yksinäinen. Kissa olisi tuonut arkeen suunnatonta iloa, mutta vanhempi ihminen ei uskaltanut sitoutua lemmikkiin, kun ei tiennyt kuinka pitkäksi aikaa voisi kodin tarjota. Yhteisvoimin olisimme varmasti onnistuneet kunnialla hiekkojen vaihdosta, eläinlääkärikäynneistä ja esittelyn tekemisestä.

Jo kotiutuneet ja rentoutuneet von Lojot: Lumo, Luna, Leo ja Leona.

Luokseni vuosi sitten muuttaneet, upeat, neljä kissaa löysivät loppuelämän kodit. Kaikille tuntui löytyvän juuri täydellinen perhe. Yhden kanssa kävi hupsusti, ja sen loppuelämän koti löytyikin minun luotani. Se oli arin kaikista neljästä, ja niin mahdottoman kummallinen, että se sai jo heti alkuunsa lempinimen ”Creepy cat”. Ystäväni ja perheeni kummastelivat, että tuohonko sitten päädyit. Mutta me olemme sopivan outoja ja hassuja toisillemme, ja nykyään erottamattomat. Nyt tuntuukin, että mikä olisikaan parempi tapa hankkia kissa kuin ryhtyä alkuun sijaiskodiksi. Kesyyntymisprojektissa saa olla mukana alusta saakka, ja pidempi tutustumisaika ei ole haitaksi. Ja kun täytät adoptiosopimuksen, olet jo luonut luottamus- ja tunnesiteen kissaan.

Lumo ja Kaino

Tällä hetkellä keskitymme sylikissani Lumon kanssa kesyttämään KaunaKainoksi ristimäämme arkapyllyä. Meidän sijaiskodin arkea voi seurata Instagramissa.

Jos kiinnostuksesi sijaiskotitoimintaa kohtaan heräsi, käy lukemassa lisää Dewin kotisivuilta. Tulevista sijaiskotiperehdytyksistä voi lukea esimerkiksi Dewin Facebookista.

Toivottavasti kokemuksemme valaisi lukijoita ja herätti ajatuksia sijaiskotitoiminnasta.

Mukavaa syksyä!

Terveisin VammaJenny, CreepyLumo ja KaunaKaino


29. syyskuuta 2019

Maskun loukutus


Me Dewissä olemme todenneet, että monesti joukossa on voimaa eikä esim. populaation purkuun kannata lähteä yhden tai kahden ihmisen voimin.
Maskussa loukutettiin vapaaehtoisporukan voimin elokuusta 2017 helmikuuhun 2019. Dewi oli mukana yhtenä tahona tarjoamassa avuksi välineitä, sijoituspaikkoja kissoille ja henkilöstöäkin.

Siskoni oli töissä Maskussa sijaitsevassa yrityksessä. Hän oli useana aamuna huomannut parkkipaikalla kaksi pentukissaa ja niiden emon. Kun havaintoja tuli monta kertaa viikossa, otin yhteyttä Eläinsuojeluyhdistys Dewi ry:n puheenjohtajaan, jolta sain pikaisesti loukun lainaan. Loukutus käynnistyi verkkaiseen tahtiin, eikä hetkeen tapahtunut mitään. Useamman kerran päivässä, muutaman viikon ajan, ajoin Turusta Maskuun vain tarkistaakseni loukun tilanteen. Ei mitään. Aloin tällöin etsimään lisäapua loukutukseen ja sainkin apua Facebookin kautta Dewin omasta loukutusryhmästä sekä koko Suomen kattavasta Eläinten pelastusringistä. Perustin myös Facebookiin oman ryhmän kyseiselle loukutukselle; näin pystyimme yhdessä helpottamaan käytännön asioita.

Kissa menossa loukkuun.

Sitten tapahtui. Eräs loukutustiimin jäsen oli tarkistamassa loukkua parkkipaikalla ja ilmoitti kissan olevan loukussa. Hän kävi naapuritalossa kysymässä, olisiko loukussa oleva kissa mahdollisesti heidän, samalla kun minä lähdin ajamaan Maskuun. Kissa ei ollut naapurin, ja valitettavasti se oli päässyt karkaamaan ruokintaluukun kautta, kun pääsin paikalle. Surullinen takaisku.

Samoihin aikoihin myös pentukissat olivat palanneet ja loukkua siirreltiin mahdollisuuksien mukaan otollisiin paikkoihin. Kunnes löysimme laputuksen yhteydessä paikan, joka kuhisi kissoja. Siinä samassa myös tutustuimme aivan ihanaan eläkeläispariskuntaan, jotka ystävällisesti auttoivat meitä hurjasti loukutuksen suhteen ja saimme käyttää heidän tiluksiaan loukutukseen. He osasivat kertoa, että kissoja on näkynyt useampana vuonna ja ongelma on vain kasvanut. He olivat myös ottaneet yhteyttä Turun Eläinsuojeluyhdistykseen, josta oli järjestetty loukutus. Mutta silloinen loukutus oli valitettavasti keskitetty väärälle sijainnille, ja tulos oli ollut pyöreä nolla.

Alle vuoden ikäinen pentu loukussa.

Koska olimme lähteneet loukuttamaan vain emokissaa ja kahta pentua, populaation suuri koko oli täysin yllätys, joten pyysimme Dewiltä vielä lainaksi toisen loukun ja riistakameran. Apua saatiin myös Maskun Musti ja Mirri -liikkeeltä, joka ystävällisesti lahjoitti meille ruokaa loukutukseen.

Kun oikea sijainti oli vihdoin löytynyt, alkoi kissoja päätyä loukkuun. Ensin saatiin kiinni yksi kissa, sitten kaksi, ja vuosi loukutuksen aloituksesta kissoja oli saatu kiinni jo 40 kappaletta. Operaation aikana pidettiin toki myös taukojakin. Kesällä oli useamman kuukauden tauko, koska kissat saivat ruokaa myös luonnosta, eivätkä ne olisi menneet loukkuihin. Loukutukseen pyhitettiin valtavasti aikaa, rahaa ja organisointia. Talvipakkasilla hankaluuksia tuotti kylmyys, joten käytimme loukun alla makuualustoja ja loukun päällä huopia, avaruuslakanoita ja pressuja. Talvella oli myös tärkeää huolehtia siitä, että aina oli joku tiimin jäsen "hälytysvuorossa", jos riistakamera lähetti kuvan loukussa olevasta kissasta.

Pieni, arka & märkä kissa matkalla turvaan.

Loukutuksen aikana loukkuja pidettiin kymmenissä eri paikoissa. Parhaimmillaan kissoja loukutettiin samanaikaisesti kahdessa eri paikassa  neljällä loukulla ja kahdella riistakameralla. Muutamaan otteeseen supikoirat ja harakat tuottivat ongelmia. Harakoita eksyi ruoan perässä loukkuihin, ja se tietysti tuotti ylimääräistä ajelua Maskuun. Syksyllä 2018 riistakameraan ilmestyi kapinen supi, joka lopulta meni myös ruuan perässä loukkuun. Supi oli todella huonossa kunnossa, ja tiesimme, että se olisi lopetettava. Tästäkin asiasta saisi toisen tarinan, mutta monien puheluiden jälkeen neuvoja asian hoitamiseen saimme muun muassa Turun kaupungin luonnonsuojelutarkastajalta Emma Kososelta, Turun eläinsuojeluvalvojalta Heidi Leyser-Kopralta ja paikallisen metsästysseuran puheenjohtajalta. Lopulta kapinen supikoira pystyttiin päästämään kärsimyksistään.

Aikuinen kissa tarkkailee loukuttajia.

Kaikki loukutetut kissat toimitettiin Turun kaupungin eläinhoitolaan, ja osa pääsi kesyyntymään Dewin sijaiskoteihin. Yksi loukutetuista kissoista synnytti pennut eläinhoitolalla. Loukutustiimissä oli parhaimmillaan 11 jäsentä sekä Dewin aktiiveja, jotka pitivät loukutusta käynnissä. Ilman tiimityötä oma aika, saatika sitten varat, eivät olisi riittäneet siihen, että loukutusta olisi voitu jatkaa näinkin kauan ja näin mahtavilla tuloksilla.

Kaiken kaikkiaan Maskun populaatiosta loukutettiin 55 kissaa.

- Ansku, loukutuksen alullepanija

Teksti on alun perin julkaistu Dewi ry:n vanhassa blogissa. Teksti on päivitetty 9/2019.

12. syyskuuta 2019

Arka ei ole mörkö


Dewin toiminta on alusta alkaen keskittynyt arkojen ja villiintyneiden kissojen hoitoon, sillä näiden mahdollisuudet löytää uusi koti perinteisten löytöeläintalojen kautta ovat todella vähäiset. Arka luonne kuvastuu myös monen kissan nimessä: jos Dewi-kissojen nimistä koottaisiin tilasto, Mörkö olisi luultavasti nimilistan kärkikolmikossa. Myös Arka, Tuittu, Myrtti, Rölli, Jörö, Mörri ja Varjo löytyvät nimikokoelmista. 

Haluamme näyttää, että arka kissa ei ole mikään todellinen mörkö, talon tuhoava villipeto: se tarvitsee vain tavallista enemmän aikaa ja ymmärrystä uskaltaakseen luottaa ihmiseen. 

Eräs entinen Mörkö, nykyinen Eetu.

Mörkö on tyypillisesti musta kissa, joka sijaiskotiin tultuaan piiloutuu ensimmäisiksi viikoiksi visusti sängyn, sohvan tai saunan lauteiden alle. Jos sängyn alle kurkistaa, tuijottavat sieltä kiiluvan keltaiset silmät, jotka eivät värähdäkään. Joskus saattaa kuulua matalaa murinaa. Hoitokissat nimetään yleensä näiden parin ensimmäisten viikkojen aikana, eikä siis ole mikään ihme, että monelle juolahtaa mieleen nimi Mörkö. Nimi on osuva myös siksi, että ensimmäiset elonmerkit Möröistä alkavat kuulua yleensä öisin: ihmisten mentyä nukkumaan Mörkö uskaltautuu esiin piilostaan, tassuttelee hiljaa ympäri asuntoa, innostuu ehkä leikkimäänkin aiheuttaen satunnaisia kolahduksia.

Yksi Mörkö-niminen kissa ansaitsi nimensä jo ennen yhdistykselle tuloaan. Se jäi kiinni ison kissapopulaation loukutuksen yhteydessä, mutta populaatiota ruokkinut vanha rouva ei muistanut nähneensä sitä koskaan aikaisemmin. Mörön ulkonäkö kuitenkin kertoi pitkästä heitteilläolosta ja kohtaamisista muiden kissojen kanssa: sen korvat olivat vekeillä, hampaita puuttui ja vanhoja arpia löytyi ympäri kehoa. Se oli todennäköisesti ollut kissapopulaatiossakin näkymätön mörkö: muut urokset hätistivät sitä jatkuvasti pois pihapiiristä, mutta rauhallisina hetkinä se kävi ruokakupeilla syömässä pois nälkäänsä ja livisti sitten tiehensä ennen kuin sai taas selkäänsä.

Yli kuukauden päivät Mörkö piileskeli saunassa. Sillä oli valtava ruokahalu: kenties ensimmäistä kertaa sen elämässä kukaan ei tullut häätämään sitä pois ruokakupilta. Kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin Mörkö oppi luottamaan ruuan tuloon, ja yleensä se hotki kupin tyhjäksi välittömästi sen täytyttyä. Ruoasta tulikin oiva väline Mörön kesyttämisessä: herkkujen perässä se uskaltautui viimein itse lähestymään ihmistä. Syödessään kissa kokee mielihyvän tunnetta, ja kun se syö ihmisen läheisyydessä, se liittää positiivisen tunteen myös ihmiseen. Tämä onkin ensimmäinen askel lähes jokaisen aran Dewi-kissan kesyttämisessä.

Mörön perusilme johtuu alapurennasta ja puuttuvista etuhampaista.

Kun ihmisarkuus alkoi hiljalleen väistyä, Möröstä kuoriutui sangen seurallinen otus. Vaikka se ei edelleenkään oikein nauttinut silityksistä, se tuli usein hoitajaansa ovelle vastaan tämän tullessa kotiin. Mörkö oppi myös leikkimään ihmisen kanssa, ja leikin tuoksinnassa Mörkö saattoi jopa kiivetä ihmisen päälle. Lepohetkinään se ei suinkaan enää mököttänyt lauteiden alla, vaan valtasi talon pehmeimmän sohvan tai nojatuolin ja katseli sieltä raukeana ihmisten touhuja tai nukkui sikeästi. Mörön hupsuin piirre on sen jatkuvasti raollaan oleva suu ja ulostyöntyvä kieli, mikä johtuu alapurennasta ja puuttuvista etuhampaista.

Aran kissan sairastuessa, voi sen arkuudesta muodostua todellinen ongelma. Kaikki tuntevat legendan siitä, miten vaikeaa kissalle on syöttää matolääke. Entä sitten, kun käsittelyyn tottumattomalle kissalle pitäisi antaa silmätippoja tai antibiootti monta kertaa päivässä? Ikävän usein ongelma saattaa tulla vastaan jo eläinlääkärien asenteissa: aran kissan kohdalla ehdotetaan lopettamista jo ennen kuin sitä on edes yritetty hoitaa. Tämä oli koitua Mörön kohtaloksi, kun se sai vakavan suolistoreaktion hammasoperaation jälkeisestä lääkityksestä:

Yhdessä yössä Mörkö oli mennyt niin apaattiseksi, että se kiidätettiin eläinlääkäriin heti aamupäivällä. Pian eläinlääkäristä soitettiin ja ehdotettiin Mörön lopettamista, sillä sen suun leikkaushaavat olivat tulehtuneet, ja lääkkeitä ei voinut antaa ärtyneen suoliston takia. Onneksi puhelimen toisessa päässä ollut Dewin toimija tiesi, että sekä antibioottia että kipulääkettä voi antaa myös pistoksena. Lääkäri tuntui muistavan nämä hoitokeinot vasta toimijan mainittua niistä, ja lopulta Mörkö sai näiden lisäksi myös ruokahalua parantavaa ja suolistoa rauhoittavaa lääkettä. On outoa, että lääkärin mielessä ensimmäinen vaihtoehto oli lopettaminen, vaikka hoitomahdollisuuksia oli olemassa paljonkin. Ehkä taustalla oli juuri se edelleen ikävän yleinen asenne, että aran kissan elämä ei ole yhtä arvokas kuin kesyn ja rohkean lemmikin.

Useimmilta eläinlääkäreiltä löytyy pakko- eli rauhoitushäkki aroille ja/tai eläinlääkäriä kammoksuville kissoille. Häkin avulla kissalle saadaan annettua rokote tai rauhoituspiikki ilman stressaavaa kiinnipitoa ja käsittelyä.

Arka oli saanut nimensä jo sitä ruokkineelta vanhalta pariskunnalta, jonka pihapiiriin oli kehittynyt kissapopulaatio ruokinnan seurauksena. Joukossa oli melko rohkeitakin kissoja, jotka tulivat välillä jopa sisälle taloon, mutta Arka pysytteli aina visusti kauempana ja varoi tulemasta ihmisten lähelle. Arkuus jatkui myös sijaiskodissa, joten hoitajakin jatkoi kissan kutsumista sen alkuperäisellä nimellä. Parissa kuukaudessa Arka kuitenkin alkoi liikuskella asunnossa vapautuneemmin ja viettää aikaansa ikkunasta ulos katsellen ja itsekseen leikkien. Se ei kuitenkaan antanut tutunkaan ihmisen koskea itseensä ja luikki herkästi pakoon, kun sitä lähestyttiin. Kotihoitajan mielestä se oli liian arka etsimään pysyvää kotia, ja siksi kestikin tavallista pidempään, yli puoli vuotta, ennen kuin Arka saatiin yhdistyksen nettisivuille kotia etsimään. Kaikkien yllätykseksi Arasta tuli tiedustelu alle viikko sen jälkeen, kun ilmoitus oli julkaistu. Sovittiin tutustumiskäynti, ja pian tyttö jo muuttikin uuteen kotiin kahden kollikissan kaveriksi.

Aran kesyyntyminen otti harppauksia sen muutettua loppuelämän kotiin.

Suurimman yllätyksen järjesti kuitenkin Arka itse. Jonkin ajan kuluttua uudet omistajat lähettivät terveisiä, jotka saivat satoja kesyyntymistarinoita kokeneen sijaiskotivastaavankin silmät pyöristymään: vain pari viikkoa muuton jälkeen Arka oli antanut ensimmäisen kerran rapsuttaa itseään. Sen jälkeen hellyydestä ei ollut tullut loppua, ja terveisten kirjoittamisen aikaan Arka tuli jo tottuneesti itse kiehnäämään omistajiensa jalkoihin hakemaan huomiota.
Ilmiö on sinänsä dewiläisille tuttu, mutta harvoin siitä näkee yhtä konkreettista esimerkkiä kuin Aran kohdalla. On todennäköistä, että ulkoa loukutettu villiintynyt kissa liittää ensimmäiseen kotihoitajaansa muistoja alkuaikojen pelon tunteistaan eikä siksi välttämättä pysty koskaan rakentamaan kunnollista luottamussuhdetta tähän hoitajaan. 

Uudessa kodissa kissa pääsee tavallaan aloittamaan ”puhtaalta pöydältä”, sillä pahin pelko on jo väistynyt, eikä uusiin ihmisiin ja asuntoon liity samanlaisia muistoja kuin ensimmäiseen sijoituspaikkaan. Tämä ei suinkaan päde kaikkien kissojen kohdalla, mutta erityisesti kaikista arimmat yksilöt ottavat usein isojakin harppauksia kesyyntymisessä muuton jälkeen. Myös kesyjen kissakaverien näyttämä malli on hyvin voinut auttaa Arkaa rohkaistumaan. Sen takia arkoja kissoja luovutetaankin mieluusti sellaisiin koteihin, joissa on ennestään kesy kissa seurana ja roolimallina.

Arkuudestaan huolimatta Mörölle ja Aralle löytyi kotiehdokkaita suhteellisen lyhyessä ajassa. Arkakin kissa saa helpommin kodin, jos sen ulkonäössä on jokin puoleensavetävä piirre. Möröllä se on ehkä ollut hupsu ilme, Aralla kaunis kilpikonnaväritys. Dewin pitkäaikaisimmilla hoitolaisilla on puolestaan yksi yhdistävä piirre: ne ovat kaikki mustavalkoisia, ”tavallisen maatiaiskissan” näköisiä. Ne ovat yleensä jo muutaman vuoden ikään ehtineitä, ja ne ovat kaikki arkoja. Jos kissa täyttää nämä ehdot, se etsii yleensä kotiaan paljon pidempään kuin muut. 

Myy ottaa rennosti tuttujen ihmisten nähden, vaikka silityksiä hän ei kaipaakkaan. 

Myy on Dewin pitkäaikaisin asukas, sillä se on tullut yhdistykselle jo keväällä 2015. Dewissä ei kuitenkaan aseteta kissoille takarajaa, sillä luotamme siihen, että jokainen kissa löytää lopulta ihmisensä.

Alkujaan Myy oli hyvin arka ja hiippaili asunnossa ainoastaan öisin. Jonkin ajan kuluttua sijaiskotiin muutti toinen hoitokissa, mutta tämäpä ei Myytä miellyttänyt laisinkaan, ja pienikokoinen neiti linnoittautui saunaan. Toinen kissa löysi onneksi nopeasti pysyvän kodin, minkä jälkeen Myy päätti näyttää kaikille, että tämä on HÄNEN kotinsa. Kissa otti nopeasti asunnon takaisin haltuun ja alkoi ensimmäistä kertaa näyttäytyä myös päiväsaikaan. Sittemmin Myy on kehittänyt mitä hullunkurisimpia tapoja: tyttöön ei edelleenkään saa koskea, mutta jokailtaisena rutiininaan se kellahtaa olohuoneen matolle esittelemään hoitajilleen vatsaansa kuin kiusoitellen. Pikkuhiljaa tutut ihmiset ovat myös päässeet lähempään kontaktiin kissan kanssa: Myy on perso nameille, mutta ei mielellään syö niitä kädestä. Sen sijaan se on oppinut läpsäisemään namit pehmeällä tassulla kädestä lattialle. Ajan myötä tästä on kehittynyt kissan ja sen hoitajien välille molempia viihdyttävä ”high five” -leikki.

Jos kotihoitaja sattuu olemaan hereillä yöaikaan, se saa todistaa Myyn riehakkaampia leikkihetkiä: oma häntä on mitä mainioin jahdattava, leluhiiret saavat kyytiä ja olohuoneen rahi soveltuu esimerkiksi potkunyrkkeilyyn ja ylösalaisin roikkumiseen. Jos joku on kissamaailman Pikku Myy niin tämä neiti!

Vieläkö arka kissa on mielestäsi mörkö? Jos tämä teksti ei saanut päätäsi kääntymään, niin jatka blogimme seuraamista tulevaisuudessakin. Aiomme antaa äänen aroille ja hyljeksityille kissoille ja kertoa niiden tarinoita maailmalle, jotta nekin saisivat ihmisten silmissä sen arvon, jonka jokainen kissa ansaitsee.

- Anna, Dewi ry:n puheenjohtaja

Blogiteksti julkaistu alunperin 10.2.2017  Dewin vanhassa blogissa, kun Myy oli etsinyt kotia vasta noin puolentoista vuoden ajan.


31. elokuuta 2019

Tyhjän tilan pentuja, osa 4


Populaatioprojekti, joka kantaa nimeä "da Fattoria Vuota", starttasi toukokuun 2019 lopussa. Populaation nimen vapaa suomennos on "tyhjältä tilalta".

Lue myös aikaisemmat osat: osa 1, osa 2 ja osa 3.

Alphonse "Thunder" da Fattoria Vuota

Alphonse oli alkuun tosi poksuva sähinäkissa. Hän oli tosi epäluuloinen ja alkuun myös aika kipeä, mikä on varmaan osaltaan hidastanut sen kesyyntymistä. Nyt on ihan eri ääni kellossa. Jos minulla on kaksi kissaa sylissä, niin toinen niistä on hyvin varmasti Alphonse. Silitykset kelpaavat ja niistä nautiskellaan silmät sirrissä. Alphonse viihtyy yksin ja viihdyttää itseään hepuloimalla lelun kanssa rapinatunnelissa, saalistaen aurinkoläikkää seinältä tai ruuvia kaapinovesta. Hän tykkää myös mähinöidä muiden kanssa ja putsaakin usein sylissä ollessaan toisten pentujen turkkia. Tai puree niitä hännästä.

Alphonse

Gaia "The Eye" da Fattoria Vuota

Gaia on alusta saakka ollut pieni tutkimusmatkailija ja ikiliikkuja. Nykyäänkin hänestä on vaikeaa saada kuvaa, kun tyttö on menossa kokoajan. Syliinkin hän tulee, mutta sitten jokin mielenkiintoinen asia vie taas huomion ja hän lennähtää tutkimaan/leikkimään/mähisemään. Tärkeää on kuitenkin käydä antamassa nenäpusut ruuan jälkeen rapsutusten kera. Sitten voi kiivetä hartialle ja sieltä pöydälle ja sitten kaapin nurkkaan ja takaisin pöydälle ja katsoa mitä pyyhkeen alla on ja ja ja... Gaian lempileluihin on kuulunut nutriplussapurkin korkki ja pörröhiirilelu.

Gaia

Diego "Fastpaws" da Fattoria Vuota (varattu)

Diego oli pennuista ensimmäinen, joka kiipesi hartialle. Nykyään hän on edelleen siellä useammin kuin muut, vaikka jokunen muukin pentu välillä käväisee selässä. Hän on huoleton ja leppoisa olento, paitsi silloin kun saa sulkalelun hampaisiinsa. Sillon kukaan ei saa tulla lähelle sillä hänellä on aarre! Sen kanssa sitten juostaankin ympäri kämppää muita pentuja karkuun, kun ne tietenkin haluaa tietää mikä on noin hieno juttu. Diegon kanssa tulee usein käyttöön lause "Diego, mitä sä oikein teet?" Hän meinaan keksii aina kaikkea pölhöä. Niin kuin kotiehdokkaan pään päälle kiipeämisen ja sinne makailemaan jäämisen, tai pyykinkuivaustelineen päälle kiipeämisen.

Diego ja Alphonse

Salvatore "The Mole" da Fattoria Vuota (varattu)

Salvatoresta on tullut aivan sylipulla. Nenäpusuja jaetaan paljon ja usein, sylissä käydään polkemassa ja kiehnäämässä ja "mulle lisää silityksiä kaikilla käsillä heti" tuntuu olevan Salvatoren teemalause. Keppilelut ovat Salvatoren mieleen, ja hän tykkääkin leikkiä ihmisen kanssa sen lisäksi, että mähinöi toisten pentujen kanssa. Reipas ja rohkea poika.

Salvatore

Pupetta "The Baby" da Fattoria Vuota (varattu)

Jos ulkonäkö hämää, niin Pupetan kohdalla se ainakin pitää paikkansa. Tämä kaunis, pieni tyttökissa tykkää painia. Hetkeäkään epäröimättä on käyty isompien poikien kanssa mähinöimään eikä tämä tyttö jää alakynteen! Hän myös usein käy hakemassa silityksensä ruuan jälkeen ja saattaa asettua syliin lepäilemään ellei ole kiinnostuneempi metsästämään varpaitani.

Pupetta ja Salvatore

Rosetta "Shadowrunner" da Fattoria Vuota (varattu)

Rosetta on toinen sylipulla. Hänellä alkaa olla jo oma paikka sylissä, koska hän on usein ensimmäinen joka siihen parkkeeraa ja viimenen kenet tarvii nostaa pois (ainakin kaksi tai kolme kertaa, koska nopea pirulainen ehtii kiivetä takaisin syliin ennenkun saat pyyllysi ylös lattialta). Pelkkä löhöpallura hän ei kuitenkaan ole vaan kaikenlaiset lelut kiinnostaa ja hän tervehtii toisia kissoja iloisesti häntä pystyssä.

Pupetta ja Rosetta

Pentujen arvioitu syntymäaika on toukokuun loppupuolella. Luovutus loppuelämän koteihin on aikaisintaan 16.9. alkaen.

- Ida, Dewi ry:n sijaiskotivastaava