Elävä Legenda – Saariston Mika

Omenapuut tuoksuivat hieman kanelilta, kun niiden vierestä käveli. Kukat kukkivat, ja kasvimaa näytti tuottoisalta. Oli hiirenhiljaista, sillä linnut eivät pihalle lentäneet lukuisista puista tai linnunruokintapaikoista huolimatta. Kaikki näytti siistiltä, siltä, kuin ei olisi mitään ongelmaa missään. Todellisuudessa kuitenkin oli; kissoja oli kaikkialla minne uskalsi vilkaista.

Saariston populaatio oli iso urakka Dewille ja Dewin vapaaehtoisille, sillä kaikkien panosta tarvittiin. Piti saada ison populaation eläinlääkärikulut maksettua, ja jokaisen elossa pysyneen kissan piti saada katto pään päälleen ja tarvittavaa hoitoa. 

Saariston populaatio oli niin merkittävä, että jopa oman kissani lääkäri muisti tapahtuman; hän oli ollut töissä eräässä eläinsairaalassa, jonne vietiin usein kissoja päivystykseen suoraan loukutuspaikalta. Saariston populaation aiheuttamat vaikeat tunteet eivät rajoittuneet pelkästään Dewin vapaaehtoisiin, sillä varmasti eläinlääkäreilläkin oli työpäivän jälkeen kotiin palattuaan voimaton olo, tai vähintääkin huolta siitä, miten tämä kaikki tulisi päättymään.

Kissat viettivät aikaa piharakennuksessa, jossa oli elävien lisäksi kuolleiden kissojen luurankoja ja muumioita.

Haastava loukutettava 

Kaikki kuitenkin päättyi pitkän uurastuksen jälkeen hyvin. Paikalle ei jäänyt yhtään kissaa, vaan saimme kiinni kaikki 68 kissaa, joista jouduimme laskemaan ikiuneen huimat 50 kissaa. 

Populaatio ehti olla olemassa kymmeniä vuosia, naapurin mukaan yli 50 vuotta, ja me loukuttajat kohtasimmekin niin kissojen luurankoja kuin muumioitakin. Yksi vanhimmista henkiin jääneistä kissoista oli Saariston Mika. 

Saariston populaatiota loukutettiin puolisen vuotta, josta 5 kuukautta omistettiin täysin Mikan kiinnisaamiselle, hän kun oli enää ainut kissa tontilla. Me loukuttajat olimme erityisen turhautuneita, sillä pelkästään käynti populaatiopaikalla kesti useita tunteja, vaikka olisikin vain loukut ladannut ja lähtenyt sitten pois. Mika myös liikkui avoimesti tontilla, vaikka me olimmekin paikalla. Muistan olleeni pihalla katsomassa riistakameroita, kaukana kaikista tarvikkeista kuten haavista tai loukuista.

Näen kamerasta, että Mika on juuri poistumassa ladosta, jonne olin ladannut loukun. Käännyn hitaasti ympäri, ja nostaessani katseeni puhelimestani näen Mikan lampsivan hitaasti eteenpäin arviolta 5-6 metrin päässä minusta. Siinä tilanteessa en voinut muuta kuin viestittää toiselle loukuttajalle, että Mika on tulossa sinnepäin, napataan se. 

Mikaa ei kuitenkaan saatu sillä reissulla kiinni. Niin lähellä, mutta silti niin kaukana.

Aluksi Mika oli epäluuloinen loukun suhteen.

Lopulta Mika ei voinut vastustaa herkkuja.

Saariston viimeisen kissan nimeäminen

Saariston populaation viimeinen kissa Mika tassutteli lopulta loukkuun 11.4.2024. Eläinlääkärin arvioiman iän mukaan Mika oli yli 10-vuotias suuri kolli, jota ensimmäisessä sijaiskodissa kutsuttiinkin ’’körilääksi’’ koonsa vuoksi. 

Oikeasti Mika nimettiin Mika ’’Skanneri’’ Rantasen mukaan. Eräänä päivänä Dewin pankkitilille alkoi tipahdella runsaasti lahjoituksia melkein 500 euron edestä. Saimmekin yhteydenoton, missä kerrottiin, että poisnukkunut Mika oli suuri kissojen ystävä:

”Yhteisömme pitkäaikainen aktiivijäsen, sairaanhoitaja ja entinen rauhanturvaaja Mika Rantanen on poistunut keskuudestamme. Hän oli luova ja huumorintajuinen ihminen, jonka menettäminen on muuttanut foorumiamme pysyvästi. Mikaa jäivät kaipaamaan myös hänen kissansa Napoleon ja Wellington, jotka ehtivät tulla tutuiksi yhteisöllemme. Mikan rakkaus kissoja kohtaan oli merkittävä ja näkyvä osa keskustelufoorumiamme. Useat meistä halusivat kunnioittaa hänen muistoaan tekemällä lahjoituksen hänen kotikaupungissaan toimivalle ja kissoista huolehtivalle yhdistykselle.

Uskomme, että lahjoituksemme menevät hyvään käyttöön ja että Mika olisi niitä suuresti arvostanut.

Mikan muistoa kunnioittaen,

Pelit-lehden tilaajayhteisö”

Mikan nimen taustalta löytyy kaunis tarina.

Mikan vuosipäivä

Tänään tulee täyteen 2 vuotta siitä, kun Mika-kissa saatiin kiinni, joten haluamme muistella hänen yhdistyksellä ollutta aikaansa sekä jakaa hänen uusimpia kuulumisiaan.

Ensimmäiseen sijaiskotiin saapuessaan Mika ei tiennyt, miten toimia niin ihmisten kuin perustoimintojen suhteen. Mika vietiin jo ihan alussa päivystykseen, sillä hän ei ollut pissannut eikä syönyt vuorokauteen. 

Lääkärissä selvisi, että moneen muuhun Saariston kissaan verrattuna tämä seniori oli huippukunnossa verikokeiden mukaan. Mikalla oli sydän- ja hengitysäänet normaalit, syke tasainen, iho ja turkki normaalit, sekä palpoitavat imusolmukkeet ja kivekset olivat normaalit. Tosin hampaissa oli hammaskiveä ja vasemmassa silmässä oli tulehdus, mikä vaati viikon lääkekuurin. 

Sijaiskoti joutui lopettamaan silmän hoitamisen, sillä hoito aiheutti valtavaa stressiä Mikalle, jonka takia hänet jouduttiin viemään jo parin päivän päästä uudestaan eläinlääkäriin virtsaamattomuuden takia. Onneksi Mika oli sentään alkanut syömään ja juomaan. 

Käynnillä selvisi myös, että Mikalta puuttui useita hampaita, sekä oikean etujalan kannuskynsi oli revennyt ja tulehtunut. Mika saikin tötterön päähänsä nopeasti, sillä tämä nuoli tassuaan ja näin ollen ylläpiti kynnen tulehdusta. Mikasta poistettiin myös yksi punkki kaulasta samalla reissulla.

Mikaa jouduttiin viemään eläinlääkäriin useamman kerran.

Koska eläinlääkäri epäili Mikan pissattomuuden syynä olevan se, että Mika ei tiennyt minne tehdä tarpeensa; olihan kissa viettänyt koko elämänsä ulkona. Sijaiskodin oli alettava luovaksi. Ennen eläinlääkärinkäyntiä Mikalla oli jo tarjolla perinteistä, paakkuntuvaa kissanhiekkaa sekä pellettiä. Lopulta hänellä oli vielä kokeilussa niin sanomalehteä kuin metsän antia multaa, käpyjä ja risuja. 

Valitettavasti Mika vietiin jo kolmannen kerran eläinlääkäriin perustoimintojensa takia: vaikka Mika oli alkanut käymään pissalla, niin kakkaa ei kuulunut. Mikan oloa helpotettiin lääkärissä, minkä seurauksena Mika lopulta päätyi laatikolle perinteisen kissanhiekan pariin, ja tuotti yhden isoimmista kakkakasoista, mitä on viime vuosina Dewillä nähty. Mika aiheutti paljon harmaita hiuksia monelle, ja yksi loukuttaja kommentoikin ’’vaikea oli saada kiinni, ja vaikea pitää hengissä’’.

Ensimmäisessä sijaiskodissa ollessaan Mika oli arka, mutta tuli ainakin kerran syömään sijaisihmisen eteen. Mika oli kiltti, häntä oli helppo hoitaa sekä pakkokäsitellä. 

Mika oli luonteeltaan viihdyttäjä, sillä hän huvitti vapaaehtoisia kiipeämällä seinää vasten nojaavaa verkko-ovea pitkin, sekä muiluttamalla kameraa niin paljon, että hän sai kameran irti seinästä. Häntä kuvailtiinkin mm. ’’kokoonsa nähden yllättävän ketteräksi kaveriksi’’. 

Lopulta Mika vaihtoi sijaiskotia sijaiskodin reissun sekä jatkuvan pakkokäsittelyn vuoksi. Nykyään kissat siirretäänkin herkästi toiseen sijaiskotiin pakkokäsittelyn ajaksi, jotta kissa ei muodosta negatiivisia tunteita hoitajaansa kohtaan. Mikan tiedettiin myös haisevan, ei kovinkaan hyvälle vaan aika pahalle. 

Mika alkoi rentoutumaan toisessa sijaiskodissaan.

Vaikeuksista voiton puolelle

Toisessa sijaiskodissaan Mika yllätti kaikki, ja ’’alkoi toimimaan’’ alusta alkaen: hän söi, pissasi ja kakkasi kuten kuuluukin. Myös hänen löyhkänsä, eli toisin sanoen charmanttinen myskituoksu, oli alkanut selkeästi lieventymään. 

Charmanttinen tämä herra tosin oli, sillä hänellä oli pientä romanssinalkua sijaiskodin oman kissan kanssa, mutta valitettavasti heidän suhteensa ei edennyt minnekään. Mahdollisista sydänsuruista huolimatta Mika alkoi rohkaistumaan. Mika saattoi olla esillä, kun hänelle tuotiin ruokaa, ja välillä Mika odottelikin jo oven takana ruokalähetyksen saapuvan. 

Mikalle myös hankittiin hiekkalaatikoksi lopulta raksapalju, sillä tämä ’’kaivurimiäs’’ tykkäsi todellakin hiekkaa kaivaa sekä levittää sitä ympärilleen. Lopulta Mika siirtyi vielä kerran toiseen sijaiskotiin hänestä riippumattomista syistä.

Kolmannessa sijaiskodissaan Mika ottikin todella isoja harppauksia kesyyntymisen suhteen. Mika oli talouden ainut eläin, ja alkueristyksen jälkeen hän pääsi vapaasti tutkimaan asuntoa. Aluksi herra uskalsi liikkua öisin, kunnes alle kuukauden sisällä muutosta hän tuli ihmisen eteen patsastelemaan aivan yllättäen. Mika alkoi myös syömään keittiössä ihmisen läsnäollessa, ja Mikan lempipaikaksi muodostuikin nopeasti keittiön tuoli.

Sitten alkoi tapahtumaan!

Lokakuussa sijaiskoti kuuli pienen, heleän ja ystävällisen maukaisun. Pari viikkoa maukaisun jälkeen Mika puski jo ihmistä jalkaan, ja seuraavana kuukautena Mika puski ihmisen kättä, ja antoi itseään silittää. Lopulta, noin neljän kuukauden päästä muutosta Mika vietti aikaa ihmisen kanssa samalla sohvalla, ja eleli kuin mikäkin talon isäntä.

Mika pääsi vuonna 2025 muuttamaan omaan loppuelämän kotiinsa.

Perjantaina 10. tammikuuta vuonna 2025 Mikan viimeinen sijaiskoti hyvästeli Mikan, ja kirjoitti Dewin discord-kanavalle näin: ’’Ja niin tämä maailman reippain kissa lähti kotimatkalleen. Sydämeen jäi suuri Mikan muotoinen aukko.’’ Mika pääsi loppuelämän kotiinsa toiselle puolelle Suomea, kauas populaatiopaikasta, joka kerran oli ollut hänelle jaettu koti yhdessä 67 muun kissan kanssa.

Mikan uusimmat kuulumiset

Mikan adoptoija kertoi meille Mikan vuosipäivän kunniaksi herran uusimmat kuulumiset:

”Saariston Mika täyttää pian 12 vuotta ja tämän herran elämään on kyllä paljon mahtunut. Mika loukutettiin 11.4.2024 ja hän saapui 10 vuoden Turun saaristossa seikkailun jälkeen 10.1.2025 asumaan kanssani Joensuuhun. Tänä aikana on ollut mitä hämmästyttävintä seurata tämän kollin kehittymistä. Tällä hetkellä Mikalle kuuluu oikein hyvää, mutta hän oli saapuessaan luokseni peloissaan ja stressaantunut, mutta onko ihmekään kun sijaiskodista lähdetään kopassa useamman tunnin automatkalle Pohjois-Karjalaan. 

Mika on tässä vuoden ja muutaman kuukauden aikana kehittynyt uskomattoman reippaaksi kissaksi. Vuosi sitten hän lähti vieraita peloissaan karkuun sängyn alle, minkä lisäksi hän oli juuri ja juuri alkanut tottumaan minun olemassaolooni. Tällä hetkellä kuitenkin Mika tulee reippaasti tervehtimään vieraita, huutaa minulle rapsujen ja ruoan perään sekä temmeltää ja leikkii ympäri asuntoa. 

Nykyään Mika tykkää rapsutuksista.

Ihan ongelmitta yhteiselo ei ole kuitenkaan ollut. Mattojen repimisen ja puussa pomppimisen lisäksi herralla huomattiin senioritarkastuksessa munuaisarvojen nousseen ja myöhemmin pohdittiin, onko herralla astmaa. Munuaisarvot saatiin kuntoon erityisruokavaliolla, kun taas astma vaikuttaa pysyvän kurissa lääkityksellä, josta Mika ei tykkää sitten yhtään ellei anna samalla herkkutahnaa. 

Joulun aikoihin Mika pääsi tutustumaan myös vanhempieni koiraan. Hieman jänniteltiin, millainen yhteiselo näillä kahdella tulisi olemaan, mutta viikon toistensa välttelyn jälkeen Yoda-koira ja Mika alkoivat sietämään toisiaan. Mika uskalsi haistella koiran tassuja ja molemmat suostuivat rapsuteltavaksi samaan aikaan. Minun piti vain olla molempien välissä kun hieman jänniteltiin. On hankala laittaa sanoiksi, kuinka reipas ja rohkea Mika on ollut kuluneen vuoden aikana. Alkuun oli hieman jännitystä siitä, kuoriutuuko Mikasta sylikissa vai millaiseksi tämä vanha herra muuttuu.

Enää yhteiselo ihmisen kanssa ei jännitä, Mika on huomannut sen olevan jopa aika mukavaa!

Tällä hetkellä hän kuitenkin romahtaa viereeni matolla ja vaatii vatsarapsutuksia, pikkuhiljaa hän uskaltaa myös tulla syliin istumaan sekä ylipäätään makoilemaan sohvalla samalla kun istun siinä. Ehkä tämän vuoden aikana hän suostuu nukkumaan sängyssä samaan aikaan minun kanssani. Pitkälle hän on tullut ja olen niin ylpeä hänestä. Tässä vanhassa mukavuudenhaluisessa herrassa on mitä suurimpia määriä energiaa leikkiä ja temmeltää sekä ottaa vastaan rapsuja. Ehkä myöhemmin tänä vuonna lähdetään valjaat päälle ulos ja hän voi nostalgiapöhinässä näyttää minulle, kuinka Turun saaristossa puihin kiipeiltiinkään. Mielenkiinnolla odotan tämän vuoden hengailua tämän upean otuksen kanssa.”

Me toivomme Mikalle kaikkea hyvää. Hyvää loukutusvuosipäivää köriläs!

– Jonna P., sometiimivastaava sekä entinen loukuttaja, jonka matatabin avulla Mika lopulta meni loukkuun

💚 Dewin vapaaehtoiset kertovat

 💚Arkea, tunteita ja kissojen pelastamista

Dewin toiminta rakentuu yhdistyksessä toimivien aktiivien varaan, jotka haluavat käyttää aikaansa ja osaamistaan kissojen auttamiseen. Jokaisella vapaaehtoisella on oma polkunsa yhdistykselle, ja usein se alkaa yhdestä kissasta, tietystä hetkestä tai tarpeesta tehdä jotain merkityksellistä.

Katri ja Iitu ovat kaksi tällaista vapaaehtoista. Heidän tarinansa kuvaavat, miten monella tavalla voi tulla mukaan ja miten vahvaksi osaksi Dewin yhteisöä voi kasvaa.

Katri aloitti sijaiskotina kesällä 2022 ja siitä lähtien hänen luonaan on asustellut parisen kymmentä hoitokissaa. Hän on ollut mukana myös hallituksessa, sihteerinä, sijaiskotivastaavana ja kissatiimiläisenä. Katrin mukaan hän tarvitsi elämäänsä merkityksellisyyttä.

“Kaipasin elämääni jotain merkityksellistä tekemistä ja harrastusta.”

Iitu puolestaan tuli mukaan loppuvuodesta 2020. Ensimmäinen oma kissa, Pirkanmaan eläinsuojeluyhdistykseltä adoptoitu Hilda sai hänet rakastumaan eläinsuojeluun ja johdatti Dewin vapaaehtoiseksi. Sittemmin Iitu on ollut mukana lähes kaikessa Dewin toiminnassa.

“Hilda oli populaatiokissa, joka sai rakastumaan eläinsuojeluun.”

Katrin ja Iitun kokemuksista näkee, että vapaaehtoistoiminnan toteuttamiseen ei ole yhtä oikeaa tapaa. Jokainen voi tulla mukaan omalla tavallaan, omalla ajallaan ja omalla osaamisellaan. Jokaisen panos on tärkeä.  

Iitu syksyllä 2020 ensimmäisten sijaiskotilaistensa Talvikin ja Mielikin kanssa.

🐾 Arki sijaiskotina – mitä vapaaehtoinen oikeastaan tekee?

Sijaiskotitoiminta on yksi Dewin vapaaehtoistyön kulmakivistä. Sijaiskoti on paikka, jossa kissa saa rauhoittua, toipua ja opetella luottamaan ihmiseen. Katrin ja Iitun kokemukset näyttävät, miten monimuotoista ja vaihtelevaa arki voi olla.

Katrin mukaan tavallinen päivä ei juuri eroa elämästä ilman sijaiskissoja, rutiinit ovat samat kuin omien kissojen kanssa. Suurin muutos tulee silloin, kun talossa on pentuja, sillä niiden aiheuttaman sotkun määrä on ihan tolkuton.

Katrin koti on muokkautunut kissaystävälliseksi vuosien varrella: aluksi käytössä oli kokonainen kissahuone ja myöhemmin erillinen työhuone, jossa hoitokissat saavat olla rauhassa. Useimmat kissat oppivat kuitenkin nopeasti, millaista arki ihmisen kanssa on.

Iitulla arki puolestaan rytmittyy usein kissan lääkityksen mukaan, sillä hän ottaa usein vastaan kissoja, jotka tarvitsevat erityisiä hoitotoimenpiteitä ja lääkinnällistä apua.

Vaikka arki voi olla sotkuista, aikataulutettua ja joskus raskastakin, molemmat kuvaavat sitä ennen kaikkea palkitsevaksi. Jokainen pieni edistysaskel on voitto, sekä kissalle että vapaaehtoiselle. 

💚 Luottamuksen rakentuminen – vapaaehtoistyön sydän

Luottamuksen syntyminen on yksin niistä asioista, joiden vuoksi moni vapaaehtoinen jatkaa eläinsuojelutyötä vuodesta toiseen. Se on konkreettinen muistutus siitä, miksi vapaaehtoistyötä tehdään: jotta kissa, joka ei ehkä ole koskaan saanut kokea turvaa, voi vihdoin elää rauhassa ja turvassa. 

Katrille luottamus näyttäytyy usein leikin kautta, kun näkee, että kissa kerää rohkeutta ja saa ehkä elämänsä ensimmäisiä positiivisia kokemuksia ihmisestä.

Iitulle puolestaan silloin kun pelon alta paljastuu kissan oma persoona. 

"Melkein ratkeaa ilosta, kun näkee kissan oman persoonan pelon alta.”

Nämä tilanteet eivät synny tyhjästä. Ne ovat seurausta vapaaehtoisen tekemästä työstä ja niistä lukemattomista pienistä teoista, joita kukaan ulkopuolinen ei näe: rauhallisista hetkistä lattialla, hitaista lähestymisistä, toistuvista rutiineista, lempeistä sanoista ja siitä, että joku jaksaa yrittää uudelleen päivä toisensa jälkeen. 

Juuri tällaiset hetket muistuttavat, että vapaaehtoistyö ei muodostu vain käytännön tehtävistä, vaan myös turvan rakentamisesta, luottamuksen ansaitsemisesta ja mahdollisuuden antamisesta. Ja siksi sellaiset hetket tuntuvat niin suurilta. 

  Sijaiskotielämän pieniä iloja: poseeraushetki linnan valtiaana.

🐾 Luopuminen – osa vapaaehtoisen matkaa

Sijaiskotitoimintaan kuuluu myös luopuminen, joka on yksi niistä hetkistä, joissa vapaaehtoistyön merkitys konkretisoituu. Kun kissa on saanut sijaiskodissa turvaa, hoitoa ja aikaa toipua, vapaaehtoinen pääsee näkemään työnsä tuloksen: terveen kissan, joka on valmis omaan kotiin. 

Katrille luopuminen on ennen kaikkea iloinen hetki, sillä työ on ikään kuin saatu päätökseen.

“Adoptiot ovat olleet iloisia ja helpottavia. On ihanaa palata normaaliin arkeen ja alkaa odottaa seuraavaa hoitokissaa.”

Iitulle sen sijaan tunnesiteet ovat suuria, mutta tieto oikeasta kodista tekee irti päästämisestä kevyempää.

“Tunnesiteet ovat isoja, mutta kun tietää että kissa pääsee juuri oikeaan kotiin, se helpottaa.”

Luopuminen ei kuitenkaan ole vain henkilökohtainen kokemus, vaan osa vapaaehtoistyön ketjua. Adoptiotiimi tekee huolellista työtä ja sijaiskodit tietävät, että jokaiselle kissalle etsitään koti, joka vastaa juuri sen kyseisen kissan tarpeita. Siksi luopuminen ei tunnu menettämiseltä, vaan pikemminkin yhteiseltä onnistumiselta. Se on hetki, jolloin vapaaehtoinen näkee, että omalla panoksella on ollut merkitys. Juuri se antaa voimaa ottaa vastaan seuraavan kissan, seuraavan tarinan ja mahdollisuuden auttaa. 

💚 Haasteet, jotka eivät näy ulos päin

Eläinsuojelutyö ei ole pelkkiä onnistumisia tai suloisia kissavideoita. Vapaaehtoisten arjessa on myös hetkiä, jotka eivät aina päädy sosiaalisen mediaan: epävarmuutta, huolta ja tilanteita, joissa ei tiedä miten kaikki tulee päättymään. Juuri näissä hetkissä vapaaehtoistyön todellinen luonne näkyy kaikkein kirkkaimmin. 

Katri on kohdannut niin sairaita kuin synnyttäviä kissoja sekä pentujen menetyksiä. Yksi mieleenpainuvimmista öistä oli se, kun hän ja toinen vapaaehtoinen syöttivät pentuja aamukolmelta, uupuneina mutta päättäväisinä.

“Pimein hetki ennen aamunkoittoa, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti.”

Iitulla on ollut hoidossaan kissoja, jotka ovat avanneet haavoja, hyökänneet kivun vuoksi tai tarvinneet intensiivistä hoitoa. Joskus se tuntuu vaikealtakin.

“Vaikeinta on, kun kissa ei ymmärrä, että yrität auttaa.”

Nämä tilanteet ovat raskaita, mutta ne ovat myös osa vapaaehtoistyötä. Sitä puolta, jonka vain harva näkee. Jokainen vaikea tilanne on osoitus siitä, miten paljon vapaaehtoiset antavat itsestään, ajastaan ja tunteistaan kissojen vuoksi. 

Sen vuoksi yhteisö on niin tärkeä. Dewissä kukaan ei jää yksin, sillä aina on joku, jolle voi soittaa, joka tulee avuksi, joka ymmärtää ja osaa toimia tilanteessa. Vapaaehtoistyö ei ole yksinäistä taistelua, vaan yhdessä kannattelemista: voimaa, joka syntyy ihmisistä, jotka haluavat auttaa silloinkin kun on kaikkein vaikeinta. 

   “Forget me not Sussu, yksi monista Dewillä olleista kissoista, jotka ovat saaneet uuden alun.

🐾 Vapaaehtoistyö – Mikä saa jatkamaan?

Kun kysyy vapaaehtoisilta, mikä saa heidät jatkamaan vuodesta toiseen, vastaukset palaavat yhä uudelleen samoihin teemoihin: yhteisöön, onnistumisiin ja siihen tunteeseen, että omalla panoksella on merkitystä. Katri kiteyttää asian yksinkertaisesti:

“Dewin voima on yhteisössä. Kukaan ei tee tätä yksin.”

Iitulle jokainen kotiin päässyt kissa on muistutus siitä, miksi vapaaehtoistyötä tehdään, jokainen oman kodin saanut kissa kannustaa jatkamaan eläinsuojelutyötä. 

Vapaaehtoistyö Dewissä ei ole yksinäistä puurtamista, vaan yhdessä rakentamista. Se on sitä, että joku vastaa viestiin keskellä yötä, joku tulee auttamaan eläinlääkärikäynnille, joku kuuntelee kun on ollut raskas päivä. Se on oppimista, jaksamista ja toisten tukemista ja juuri tämä yhteisöllisyys tekee eläinsuojelutyöstä niin erityislaatuista.

Kun vapaaehtoinen näkee, että kissa saa uuden alun tai kun vaikea tilanne ratkeaa yhdessä, syntyy tunne joka kantaa pitkälle.

💚 Mitä kaikkea vapaaehtoistyö voi olla?

Dewissä vapaaehtoistyö ei ole vain sijaiskotina toimimista. Yhdistyksen arki rakentuu monista erilaisista tehtävistä ja jokainen vapaaehtoinen tuo mukanaan oman palasensa kokonaisuuteen. Katrin ja Iitun kokemukset osoittavat, että mukaan voi tulla hyvin monella tavalla. 

Katri on vuosien aikana ollut useassa roolissa ja hän kuvaa vapaaehtoistyötä näin: “Aina saa apua ja neuvoja, yksin ei tarvitse jäädä.” 

Iitu puolestaan on tehnyt kaikkea kissojen loukutuksista eläinlääkärikäynteihin. Hänelle vapaaehtoistyö on ollut tapa oppia ja kasvaa: “Sijaiskoteilu vaatii aikaa, jaksamista ja halua oppia.”

Eläinsuojelutyö näkyy monessa muussakin muodossa kuin sijaiskoteiluna. Loukutustiimi tekee työtä ulkona elävien kissojen parissa; sometiimin vapaaehtoiset kertovat kissojen tarinoita eteenpäin ja tiedottavat yhdistyksen tapahtumista. Tapahtuma- ja varainhankintatiimi suunnittelee kannatustuotteita ja järjestää tempauksia ja keräyksiä, jotka tuottavat varoja ja näkyvyyttä. Autoapulaiset auttavat kissojen ja kissantarvikkeiden kuljetuksissa. Sijaiskotien tukena toimii kissatiimi, joka vastaa kysymyksiin, neuvoo ja auttaa arjen tilanteissa. Taustalla Dewin hallitus pitää huolta siitä, että toiminta rullaa ja pysyy vakaana.

Dewin vapaaehtoistoiminta rakentuu ihmisistä, jotka haluavat antaa kissoille mahdollisuuden parempaan elämään. Jokainen vapaaehtoinen tuo mukanaan jotakin ainutlaatuista. 

Jos joskus mietit, voisiko sinulle olla paikka tässä joukossa, älä epäröi lähteä kokeilemaan. Dewissä jokaiselle löytyy oma tapa auttaa. 

 Rauha, turva ja uni. Sitä vapaaehtoistyö mahdollistaa.

 – Omppu, Dewin aktiivi

Kissapopulaation synnystä

Sitä luulee, että kissapopulaatioita on vain jossain syrjäseuduilla. Niin korvessa, että ihmekös, että kissat ovat päässeet lisääntymään hallitsemattomasti. Että kun kissoja alkaa olla kourallinen kasassa, saatika kymmenittäin tai jopa sadan kissan verran, niin kukaan ei ole puuttumassa. Näin minä ajattelin.

Harvemmin kuitenkaan kissapopulaatio elelee siten, etteikö kukaan ihmisistä tietäisi siitä. Usein joku alkaa ruokkia kissoja, kun tajuaa jossain lähistöllä pyörivän kissoja. Tai joskus populaatio löytyy omasta pihapiiristä: ensin sitä on ruokkinut vain yhtä kissaa, ja ruuan perässä pihapiiriin alkaa ilmestyä koko ajan enemmän kissoja. Kissat lisääntyvät hallitsemattomasti, ja kohta kissoja on kymmenittäin. Klassinen tarina populaation alulle on myös emon ja tämän pentujen ilmestyminen pihapiiriin: kissoja ei loukuteta sisätiloihin, vaan ihminen ajattelee auttavansa kissoja vain ruokkimalla niitä.

Me Dewillä emme pelasta kissoja, vaikka mielestämme jokaisella kissalla on väliä. Me pyrimme vaikuttamaan ihmisten asenteisiin, hoitamaan populaatioita ja työskentelemään erityisesti arkojen kissojen kanssa. Kissa kun on yleensä arka siksi, ettei se ole aikaisemmin ollut tekemisissä ihmisten kanssa tai siksi, että sillä on ihmisistä negatiivisia kokemuksia. Kissan arkuus ei siten ole missään nimessä sen vika, vaan täysin ymmärrettävä reaktio.

Dewi auttaa ratkaisemaan kissaongelmia ja tuemme populaation ruokkijaa – vaikka useimmiten ruokkija olisikin saanut ottaa meihin yhteyttä jo aikaisemminkin. Pyrimme ehkäisemään populaation synnyn ja ehkäisemään kissojen kärsimyksiä. Ja koska Dewin tavoite on vaikuttaa kissakriisin lähtökohtaan, yhdistyksemme luovuttaa kissat hyvin hoidettuina ja sellaisille omistajille, jotka varmasti sitoutuvat uuteen perheenjäseneensä. Näin ollen luovutetut kissat eivät pääse muodostamaan uutta eläinsuojelullista ongelmaa.

Populaation loukuttaminen ja hoitaminen on pitkäjänteistä työtä. Vaikka tietenkin olisi kauhean kivaa ottaa kaikki sata kissaa samaan aikaan mukaan. Mutta näin se ei toimi. Voimme ottaa kissoja sen mukaan, miten paljon meillä on vapaita sijaiskoteja ja resursseja. Jokainen kissa käytetään vähintään kahdesti lääkärissä: ensin leikattavana ja rokotettavana, sitten vielä tehosterokotettavana. Lisäksi valitettavan usein pelkästään luonnossa eläneellä kissalla on syntynyt muitakin eläinlääkärillisiä ongelmia, joiden takia tarvitaan lääkäriä ja lääkkeitä. Ja kaiken tämän lisäksi varoja tietenkin kuluu ruokiin, hiekkaan ja madotuksiin.

Ihannetilanne olisi se, että kissapopulaatioita ei pääsisi syntymään. Todenmukaisempi toive puolestaan olisi se, että populaatioiden syntyyn ja kasvuun puututtaisiin aikaisemmin.

Olin tänä vuonna ensimmäistä kertaa mukana loukuttamassa. Ajoin paikalle navigaattorin turvin. Navin näyttäessä, että kohteeseen on noin kilometri matkaa, olin vielä asfalttitiellä omakotitaloalueella. Sellaisella alueella, jossa talojen välissä oli vain se 5-10 metriä. Ja kun käännyin tielle, jonka varrella kohtaisisin muita aktiivejamme, ohitin vielä 10 taloa ennen kohtaamispaikkaamme.

Seisoin mäennyppylällä ja laskin vilistäviä kissoja. Koko ajan vähintään 10 oli näkökentälläni, keskimäärin 20 kissaa. Lähistöllä ja lähimetsässä olisi kymmeniä kissoja lisää. Katsoin uuden karheaa omakotitaloa, joka oli kivenheiton matkan päässä. Varmasti jokainen asukas kilometrin säteeltä oli tietoinen tästä kissaongelmasta, mutta näkemäni talo oli sellaisella otollisella paikalla, että sieltä varmasti nähtiin kissoja kuljeksimassa joka ikinen päivä. Joka kerta, kun istuttiin olohuoneen sohvalle. Joka kerta, kun istuttiin keittiön pöydän ääreen aamukahville, päivälliselle, iltapalalle. Ja varmasti leikkaamattomat kissat olivat käyneet heidän pihallaan merkkaamassa reviiriään.

Niin minä olen tätä sumplinut paljon päässäni. Että miksi ihmiset eivät ota yhteyttä eläinsuojeluun aikaisemmin, kun näkevät kissapopulaation? Ehkä heitä ei vain kiinnosta. Tai he pelkäävät kissojen joutuvan lopetettavaksi. Usein syynä on varmasti se, ettei haluta puuttua, koska pelätään, että jää kiinni ilmoituksen tekemisestä ja sitten syntyisi eripuraa naapurin kanssa. Tällaisen ilmoituksen voi kuitenkin tehdä ihan turvallisin mielin: ilmoittajan tietoja ei luovuteta ilmoituksen kohteelle. Minä itse puolestaan pelkään sitä, että kissalaumoista tietävät ihmiset luulevat kissojen voivan ihan hyvin.

Me Dewillä emme lopeta kissoja kuin vain terveydellisistä syistä. Ja silloinkin olemme varmoja, että joko kissaa ei voida auttaa mitenkään muuten tai sen toipumisaika esim. leikkauksesta olisi tuskallinen ja epävarma.

Tällä hetkellä meillä on työn alla muun muassa yksi populaatioprojekti, jonka hoitamiseen meiltä kulunee 2-3 vuotta. Miten paljon parempi alkutilanne olisi ollutkaan, jos tästä kissalaumasta olisi joku ilmoittanut eteenpäin aikaisemmin. 10 kissan populaation olisimme hoitaneet yhdellä loukutuskerralla. Alle 40 kissan populaatiokin olisi ollut vielä melko lyhyessä ajassa hoidettava. Mutta sen sijaan, että kissat ovat eläneet ja lisääntyneet vuosikausien ajan, niiden terveys reistailee myös sisäsiittoisuuden takia. 

Pentuja, joiden suolistot eivät ole kehittyneet. Oireina ripulia, ummetusta, vatsan turpoamista ja kuivumista. Pahimmillaan aikuisia kissoja, joiden selkäranka on luutunut väärästä kohtaa sisäsiittoisuuden takia aiheuttaen sen, ettei kissa taivu pesemään itseään eikä se pysty kunnolla juoksemaan. Tavallisimmin aikuisia kissoja, joilla on ollut heikko ravinto, huono suuhygienia ja tartuntatauteja. Kissoja, joilla kaliki on vienyt suun niin huonoon kuntoon, että useita hampaita joudutaan poistamaan useita – pahimmissa tapauksissa edes kaikkien hampaiden poisto ei tekisi kissan suusta varmuudella kivutonta ja kissa on parempi päästää aurinkoisille hiirestysmaille.

Auta kissoja ja ilmoita näkemisestäsi:

• Eläinsuojeluyhdistys Dewi ry
• Suomen Löytöeläinten kummit ry
• Turun Eläinsuojeluyhdistys ry
• Turun kaupungin valvontaeläinlääkäri, jonka alueeseen kuuluvat myös Naantali, Raisio ja Rusko
• Oman alueesi valvontaeläinlääkärin yhteystiedot löydät nopeasti googlaamalla

- Linda, Dewi ry:n tiedottaja

Maskun loukutus

Me Dewissä olemme todenneet, että monesti joukossa on voimaa eikä esim. populaation purkuun kannata lähteä yhden tai kahden ihmisen voimin.
Maskussa loukutettiin vapaaehtoisporukan voimin elokuusta 2017 helmikuuhun 2019. Dewi oli mukana yhtenä tahona tarjoamassa avuksi välineitä, sijoituspaikkoja kissoille ja henkilöstöäkin.

Siskoni oli töissä Maskussa sijaitsevassa yrityksessä. Hän oli useana aamuna huomannut parkkipaikalla kaksi pentukissaa ja niiden emon. Kun havaintoja tuli monta kertaa viikossa, otin yhteyttä Eläinsuojeluyhdistys Dewi ry:n puheenjohtajaan, jolta sain pikaisesti loukun lainaan. Loukutus käynnistyi verkkaiseen tahtiin, eikä hetkeen tapahtunut mitään. Useamman kerran päivässä, muutaman viikon ajan, ajoin Turusta Maskuun vain tarkistaakseni loukun tilanteen. Ei mitään. Aloin tällöin etsimään lisäapua loukutukseen ja sainkin apua Facebookin kautta Dewin omasta loukutusryhmästä sekä koko Suomen kattavasta Eläinten pelastusringistä. Perustin myös Facebookiin oman ryhmän kyseiselle loukutukselle; näin pystyimme yhdessä helpottamaan käytännön asioita.

Kissa menossa loukkuun.

Sitten tapahtui. Eräs loukutustiimin jäsen oli tarkistamassa loukkua parkkipaikalla ja ilmoitti kissan olevan loukussa. Hän kävi naapuritalossa kysymässä, olisiko loukussa oleva kissa mahdollisesti heidän, samalla kun minä lähdin ajamaan Maskuun. Kissa ei ollut naapurin, ja valitettavasti se oli päässyt karkaamaan ruokintaluukun kautta, kun pääsin paikalle. Surullinen takaisku.

Samoihin aikoihin myös pentukissat olivat palanneet ja loukkua siirreltiin mahdollisuuksien mukaan otollisiin paikkoihin. Kunnes löysimme laputuksen yhteydessä paikan, joka kuhisi kissoja. Siinä samassa myös tutustuimme aivan ihanaan eläkeläispariskuntaan, jotka ystävällisesti auttoivat meitä hurjasti loukutuksen suhteen ja saimme käyttää heidän tiluksiaan loukutukseen. He osasivat kertoa, että kissoja on näkynyt useampana vuonna ja ongelma on vain kasvanut. He olivat myös ottaneet yhteyttä Turun Eläinsuojeluyhdistykseen, josta oli järjestetty loukutus. Mutta silloinen loukutus oli valitettavasti keskitetty väärälle sijainnille, ja tulos oli ollut pyöreä nolla.

Alle vuoden ikäinen pentu loukussa.

Koska olimme lähteneet loukuttamaan vain emokissaa ja kahta pentua, populaation suuri koko oli täysin yllätys, joten pyysimme Dewiltä vielä lainaksi toisen loukun ja riistakameran. Apua saatiin myös Maskun Musti ja Mirri -liikkeeltä, joka ystävällisesti lahjoitti meille ruokaa loukutukseen.

Kun oikea sijainti oli vihdoin löytynyt, alkoi kissoja päätyä loukkuun. Ensin saatiin kiinni yksi kissa, sitten kaksi, ja vuosi loukutuksen aloituksesta kissoja oli saatu kiinni jo 40 kappaletta. Operaation aikana pidettiin toki myös taukojakin. Kesällä oli useamman kuukauden tauko, koska kissat saivat ruokaa myös luonnosta, eivätkä ne olisi menneet loukkuihin. Loukutukseen pyhitettiin valtavasti aikaa, rahaa ja organisointia. Talvipakkasilla hankaluuksia tuotti kylmyys, joten käytimme loukun alla makuualustoja ja loukun päällä huopia, avaruuslakanoita ja pressuja. Talvella oli myös tärkeää huolehtia siitä, että aina oli joku tiimin jäsen "hälytysvuorossa", jos riistakamera lähetti kuvan loukussa olevasta kissasta.

Pieni, arka & märkä kissa matkalla turvaan.

Loukutuksen aikana loukkuja pidettiin kymmenissä eri paikoissa. Parhaimmillaan kissoja loukutettiin samanaikaisesti kahdessa eri paikassa – neljällä loukulla ja kahdella riistakameralla. Muutamaan otteeseen supikoirat ja harakat tuottivat ongelmia. Harakoita eksyi ruoan perässä loukkuihin, ja se tietysti tuotti ylimääräistä ajelua Maskuun. Syksyllä 2018 riistakameraan ilmestyi kapinen supi, joka lopulta meni myös ruuan perässä loukkuun. Supi oli todella huonossa kunnossa, ja tiesimme, että se olisi lopetettava. Tästäkin asiasta saisi toisen tarinan, mutta monien puheluiden jälkeen neuvoja asian hoitamiseen saimme muun muassa Turun kaupungin luonnonsuojelutarkastajalta Emma Kososelta, Turun eläinsuojeluvalvojalta Heidi Leyser-Kopralta ja paikallisen metsästysseuran puheenjohtajalta. Lopulta kapinen supikoira pystyttiin päästämään kärsimyksistään.

Aikuinen kissa tarkkailee loukuttajia.

Kaikki loukutetut kissat toimitettiin Turun kaupungin eläinhoitolaan, ja osa pääsi kesyyntymään Dewin sijaiskoteihin. Yksi loukutetuista kissoista synnytti pennut eläinhoitolalla. Loukutustiimissä oli parhaimmillaan 11 jäsentä sekä Dewin aktiiveja, jotka pitivät loukutusta käynnissä. Ilman tiimityötä oma aika, saatika sitten varat, eivät olisi riittäneet siihen, että loukutusta olisi voitu jatkaa näinkin kauan ja näin mahtavilla tuloksilla.

Kaiken kaikkiaan Maskun populaatiosta loukutettiin 55 kissaa.

- Ansku, loukutuksen alullepanija

Teksti on alun perin julkaistu Dewi ry:n vanhassa blogissa. Teksti on päivitetty 9/2019.

Paksu-Pate

Paksu-Pate on kuvitteellinen kissa, mutta Pateja on Suomi täynnä. Eläinsuojeluyhdistys Dewi ry ei arvota kissoja loukkukäyttäytymisen perusteella, vaan kaikista arimmillekin ja pelokkaimmille kissoille annetaan mahdollisuus.

*****

Paksu-Pate istui vanhan kaivon päällä, ruostuneen pumpun vieressä. Talo oli liittynyt 9 vuotta aiemmin kunnalliseen vesiverkkoon eikä kaivoa oltu sen jälkeen käytetty. Se oli Paten lempipaikka, siinä se istui monta tuntia päivässä ja katseli ympärillään avautuvaa valtakuntaansa. Pate oli kulmakunnan isoin kolli, ja sillä oli isoin reviiri. Se oli tarkka sen rajoista, kiersi ne vähintään kahdesta päivässä. Nuuhki, merkitsi ja etsi merkkejä uusista alueelleen eksyneistä daameista ja mahdollisista vihamielisistä tunkeilijoista. Nykyään yhä harvemmin tuli tunkeilijoita vastaan ja nekin olivat surkeita pieniä kollinrääpäleitä, niiskuttavia ja rähmäsilmäisiä. Ne Pate hoiteli ja ajoi tiehensä helposti, vaikka ne epätoivoisina kovin koettivat pistää hanttiin.

Nytkin Pate makaili kaivon kannella, auringon lämmittämässä kohdassa. Talon vanha rouva katseli kultapojun päivätorkkuja ikkunasta ja hymyili. Pate tunsi nimensä ja tuli syömään, kun vanha emäntä huusi sitä talon betonisilla portailla seisten. Se tuli aina reippaasti paikalle, kaunis oranssi häntä kohti taivasta sojottaen. Yleensä vanha rouva toi ruokaa sen verran, että kolli kutsui myös daamejaan ruokaseuraksi, ja niitähän Patella riitti. Ohimennen se kävi puskemassa vanhan rouvan jalkaa kiitokseksi ruuasta.

Jos Pate ei ilmestynyt nopeasti paikalle vanha rouva huolestui. Kuten silloin, kun Pate oli taistellut naapurin kollin kanssa kulmakunnan herruudesta ja saanut pahan pureman niskaansa eikä päässyt omin voimin syömään. Vanha rouva oli silloin kulkenut pitkin pihamaata kissanruokaa kupissa heilutellen ja kisutellen etsien Patea. Sieltähän se, karviaispensaan alta, oli löytynyt ja päässyt karjakeittiöön hoidettavaksi.

Joskus taloa vastapäätä, pihan toisella puolella seisova, punaiseksi maalattu navettarakennus oli toiminut lampolana. Sen ylisillä oli ollut heinäsuopa, jossa hiiret olivat pitäneet pitojaan. Siellä myös aiemmin Paten isä sekä isoisä ja myöhemmin Patekin oli pitänyt pitoja, metsästänyt lukemattomia hiiriä. Nyt lampola oli tyhjä, heinistä oli jäljellä pieni homehtunut kasa ja hiiret olivat vilistelleet paremmille ruoka-apajille. Nykyään punainen maali hilseili navetan seinistä, ja yksi ikkunoista oli rikki.

Navetasta oli tullut yksinoikeudella Paten ja sen daamien ja parin lakeijan virkaa toimittavan alistuvaisen kollikissan palatsi. Paten seuraajakunta ei kuitenkaan päässyt kasvamaan valtavan suureksi. Aina joku varomattomista daameista jäi lähimetsässä liikkuvan ketun hampaisiin, ja kevään ja kesän aikana syntyneet pennut harvemmin jäivät heidän luokseen. Osan vanha emäntä luovutti eteenpäin pieninä räkänokkaisina ja sähisevinä karvapalloina, ja osan puolestaan vanha isäntä löi kuolleeksi navetan kivijalkaan.

Pate oli elämäänsä tyytyväinen. Navetta tarjosi säänsuojaa, ja siellä oli myös paukkupakkasilla riittävän lämmin, ettei tassuja ja korvia alkanut palella. Eräänä talvena navettaan oli ilmestynyt pieni naaraskissa, joka oli ollut edeltävän kevään pentu. Sen toinen korva oli paleltunut ja mennyt kuolioon. Se sai jäädä Paten laumaan, ja vanha rouva surkean ilmestyksen nähdessään nimesi sen Siruksi.

Ruokaakin oli tarjolla, ympärillä olevat pellot ja metsät tarjosivat pesäpaikan lukemattomille luonnon eläimille ja varsinkin lintujen maastopoikaset olivat oivaa ja helppoa ruokaa kokeneelle kollille. Sen lisäksi vanha rouva kantoi aina jotain syötävää ulos. Joskus tarjolla oli oikea juhlalounas, kaloja tai lihanrääppeitä. Joskus esiin katettu ruoka sai Paten kääntymään pois kupilta välittömästi, kuten aamuisen kaurapuuron jämät. Yleensä kuitenkin joku lauman kissoista oli sen verran nälkäinen, että puurokin katosi kupista.

Pate oli juuri lähtemässä pois kaivon kannelta, tutkimaan aluettaan, kun pihaan ajoi kovaa vauhtia valkoinen iso auto kovaäänisesti huutaen ja valot vilkkuen. Se vaistosi ihmisten kiireestä ja tohinasta, että nyt oli tapahtunut jotain pahaa, ja pian vanha rouva tuotiinkin talosta pyörin kulkevalla sängyllä ulos. Patea pelotti. Äänet, valot ja vieraat ihmiset.

Vanha rouva ei palannut ja vanha isäntä ei ollut tottunut huolehtimaan kissoista, koska se oli aina ollut vanhan rouvan tehtävä. Pate kävi muutamia kertoja maukumassa oven vieressä, että palvelu alkaisi pelata. Silloin vanha isäntä muisti kissat ja kaatoi niille isosta säkistä kuivia nappuloita useampaan astiaan, mutta sitten meni taas päiviä kun vanha isäntä ei muistanut tuoda heille ruokaa. Vanhan isännän ennestään huono kunto heikkeni, kun vanha emäntä ei ollut pitämässä hänestä huolta. Onneksi hänelle löytyi paikka palvelutalosta, jonne lapset hankkivat hänelle paikan. Vanhan isännän muutettua pois Pate kävi huutamassa ovella monena päivänä. Ei ristin sieluakaan.

*****

Muutaman kuukauden kuluttua lapset muistavat, että vanhalla rouvalla oli kissoja, ja että ne ovat nyt heitteillä. Kukaan heistä ei kuitenkaan voi ottaa kissaa, saati sitten ottaa toistakymmentä kissaa omaan asuntoonsa. Eikä kissoja voi navettaankaan jättää.

Pate ihmettelee pihaan tuotua metallista kapistusta. Se on kuin tehty verkosta, ja sisälle joku on laittanut sardiinia. Se tuoksuu hyvältä, ja Patella on nälkä. Se kiertää outoa kapistusta, ja tätä toimitusta tulee seuraamaan useampi sen daameista. Yksi niistä, pieni ja kaunis vihreäsilmäinen neitokainen pujahtaa sisälle kapineeseen ja astuu metalliselle tasolle, jonne sardiini on laitettu. Kuuluu kamala rämähdys, kun ansa napsahtaa kiinni ja pieni vihreäsilmäinen jähmettyy paikalleen. Muut kissat sinkoavat kauemmas ja piiloutuvat kuka mihinkin ehtii.

”Tämäpä on herttainen, utelias ja nuori, eikä vaikuta lainkaan villiltä. Kyllä siitä lemmikki tulee serkun kahdeksanvuotiaalle tytölle, joka on toivonut kissaa jo pitkään. Otetaan se mukaan.”

Ihmiset ovat ihastuneet pieneen arkaan ja jähmettyvään tyttöseen. Pate kuulee äänensävyn ja näkee ihmisten rennot asennot. Ne eivät vaikuta lainkaan uhkaavilta, vaan jopa ystävällisiltä. Ehkä se metallinen kapistus ei olekaan niin paha.

Metallinen kapistus on palautettu takaisin pihalle, ja sinne on laitettu uusi sardiini. Pate uskaltautuu kapineeseen, ja vaikka se osaa odottaa kolahdusta, se pelästyy. Se on tottunut taistelemaan ja nytkin vaistot lyövät päälle: se hyppii ja pomppii, sähisee ja murisee pitkin loukkua. Kun ihminen lähestyy, se päättää hypätä päin metallista verkkoa ja murista uhkaavasti ihmiselle, ihan vain varmuuden vuoksi.

”Tämä on liian villi, katsokaa vaikka sen käytöstä ja olemusta. Molemmat korvat ihan repaleilla ja muutenkin oikein kujakollin näköinen.”

Pate katsoo peloissaan ihmisiä. Niiden eleet ovat pelottavia ja äänet kaikkea muuta kuin pehmeät.

Yksi loukutusta hoitavista metsästäjistä nostaa loukun maasta, vie sen kauemmas talosta ja kohottaa aseen. Yksi laukaus.

Paten ei tarvitse enää vahtia isoa reviiriään, sen ei tarvitse enää puolustaa sitä tunkeilijoilta eikä sen tarvitse enää näyttää, kuinka se pelkonsa takana on kuitenkin ihmiseen luottava kissa.

- Mira, Dewi ry:n varapuheenjohtaja & some- ja adoptiovastaava

Tyhjän tilan pentuja, osa 1

Populaatioprojekti, joka kantaa nimeä "da Fattoria Vuota", starttasi toukokuun 2019 lopussa. Populaation nimen vapaa suomennos on "tyhjältä tilalta". Kissat nimittäin asustelivat Varsinais-Suomessa tilalla, josta omistajat olivat muuttaneet pois. Ihmiset olivat käyneet ruokkimassa kissoja, ja kissoilla oli ollut kulku sisätiloihin.

Toukokuun lopussa tilalle tehtiin tutustumiskäynti: kartoitettiin, kuinka paljon kissoja suurinpiirtein voisi olla, mikä on populaation ikäjakauma ja kuinka hyväkuntoisilta ne näyttävät ulospäin. Jo tuolloin mukaan lähti kolme kissaa. Arviolta koko tilalla oli muutama kymmenen kissaa, joiden seassa oli ainakin kaksi pentuetta. Tämä tiedettiin siitä, että ainakin kaksi neitikissaa paljastui imeväisikäisten pentujen emoiksi. Emoja ei voitu ottaa vielä mukaan, koska emme tietenkään halunneet pentujen menehtyvän siksi, että emo olisi viety pois.

Gaia "The Eye" da Fattoria Vuota.

Yhdellä mukaan otetuista kissoista todettiin sekä herpes että mykoplasma. Myko on herkästi kissasta toiseen tarttuva, joten oletettavasti koko populaatiolla olisi se. Mykoplasma on kyllä helposti hoidettavissa antibiooteilla, mutta se asetti kriteereitä kissojen majoituksen suhteen: sijaiskodissa ei saisi olla muita eläimiä tai sijaiskodissa pitäisi olla mahdollisuus eristää kissat toisista eläimistä. Niitä ei ollut vapaana ainuttakaan, joten loukuttamista piti viivytellä.

Loukkuja pidettiin tilalla ja kävimme tekemässä tilannekatsauksia. Kesäkuun lopussa yksi aktiiveistamme teki taas tutkailukäynnin loukutuspaikalle: montako kissaa siellä näkyy ja missä kunnossa ne ovat, näkyykö eri kissoja kuin aikaisemmin ja niin edelleen. Kolme pentua oli mennyt loukkuun. Loukku ei ollut vielä lauennut. Harkitsimme, että jätettäisiinkö pennut vielä tilalle, jotta saisimme varmuuden niiden emosta. Sitten saimme kuvia pennuista: todella pahan näköisiä silmätulehduksia. Ne oli otettava mukaan.

Diego "Fastpaws" da Fattoria Vuota

Ennen kuin paikalla ollut aktiivi ehti sulkea loukun, se laukesi pentujen toimesta. Yksi pentu pääsi livahtamaan karkuun. Sitten piti alkaa miettiä pennuille paikkaa: hätämajoitusta, sijaiskotia, jotain. Olisi ollut muutama paikka, minne heidät olisi voinut viedä, jos he eivät olisi olleet juuri tästä populaatiosta. Populaatiosta, jossa oli todettu tartuntatauteja. Meillä ei ollut vieläkään tarjolla ainuttakaan sijaiskotia, jossa olisi ollut eristysmahdollisuus tai jossa ei olisi ollut muita eläimiä.

Mitähän tässä sitten keksisi? No, olinhan itse ajatellut ottaa hoitopentuja syksymmällä, mutta nyt kun tilanne oli mikä oli, tajusin jo lupautuneeni sijaiskodiksi. Katsotaan nyt sitten, miten oma kissa reagoi siihen, kun kylppärin oven taakse tulee vipinää!

Paikan päällä ollut aktiivi yritti löytää vielä kolmannen pennun, mutta sitä ei löytynyt. Varasimme keskiyölle päivystysajan, jotta saisimme lääkitykset alulle. Lähdin toisen yhdistyksen jäsenen, Maijan, kanssa viemään kissoja päivystykseen. Toinen pienistä huusi kopassa koko ajan. Päivystyksessä vaikutti hiljaiselta, ja odottavan aika oli pitkä. Koitin soittaa rauhoittavaa musiikkia pennuille, jos huutaminen lakkaisi. Ei se auttanut. Kello oli jo puoli yksi, ja huomenna oli tiedossa työpäivä. Pentu vain jatkoi huutamista, joten päätin kokeilla ottaa sen syliin. Hän lakkasi huutamasta. Halusi haistella ja tutkia kaiken. Ja kun kaikki oli tutkittu, hän nukahti kyynärtaipeeseeni.

Gaia "The Eye" da Fattoria Vuota yöllä päivystyksen odotusaulassa.

Kello oli yksi yöllä. Piti päästä vessaan. Laitoin pennun takaisin koppaan vessareissun ajaksi, mutta huutaminen alkoi heti uudestaan. Pikavessa, kaakaota automaatista ja pentu takaisin syliin nukkumaan. Taas hiljeni. Koitin itse olla nukahtamatta. Kello oli melkein kaksi, kun hoitaja tuli kertomaan, että heillä alkaisi hätäleikkaus kohta. Hän vilkaisi pennun tilannetta ja totesi, että: "Tulkaa huomenna uudestaan." Hän antoi mukaan recovery-ruokaa, jossa on korkea energiapitoisuus.

Sovimme, että Maija hakisi pennut aamulla eläinlääkärikäynnille mukaan. Toisin sanoen minun tarvitsisi herätä seitsemältä laittamaan pennut valmiiksi. Vein pennut eristykseen, päästin heidät kopasta ja katsoin, kun he söivät. En malttanut mennä heti nukkumaan. Kello oli kolme, kun pääsin sänkyyn. Melkoinen aloitus sijaiskotina.

- Ida, Dewi ry:n sijaiskotivastaava

Lue osa 2 täältä

• Tutustu sijaiskotitoimintaamme
• Lue lisää kissojen tartuntataudeista ja terveydenhoidosta Kissaliiton sivuilta