Paksu-Pate

Paksu-Pate on kuvitteellinen kissa, mutta Pateja on Suomi täynnä. Eläinsuojeluyhdistys Dewi ry ei arvota kissoja loukkukäyttäytymisen perusteella, vaan kaikista arimmillekin ja pelokkaimmille kissoille annetaan mahdollisuus.

*****

Paksu-Pate istui vanhan kaivon päällä, ruostuneen pumpun vieressä. Talo oli liittynyt 9 vuotta aiemmin kunnalliseen vesiverkkoon eikä kaivoa oltu sen jälkeen käytetty. Se oli Paten lempipaikka, siinä se istui monta tuntia päivässä ja katseli ympärillään avautuvaa valtakuntaansa. Pate oli kulmakunnan isoin kolli, ja sillä oli isoin reviiri. Se oli tarkka sen rajoista, kiersi ne vähintään kahdesta päivässä. Nuuhki, merkitsi ja etsi merkkejä uusista alueelleen eksyneistä daameista ja mahdollisista vihamielisistä tunkeilijoista. Nykyään yhä harvemmin tuli tunkeilijoita vastaan ja nekin olivat surkeita pieniä kollinrääpäleitä, niiskuttavia ja rähmäsilmäisiä. Ne Pate hoiteli ja ajoi tiehensä helposti, vaikka ne epätoivoisina kovin koettivat pistää hanttiin.

Nytkin Pate makaili kaivon kannella, auringon lämmittämässä kohdassa. Talon vanha rouva katseli kultapojun päivätorkkuja ikkunasta ja hymyili. Pate tunsi nimensä ja tuli syömään, kun vanha emäntä huusi sitä talon betonisilla portailla seisten. Se tuli aina reippaasti paikalle, kaunis oranssi häntä kohti taivasta sojottaen. Yleensä vanha rouva toi ruokaa sen verran, että kolli kutsui myös daamejaan ruokaseuraksi, ja niitähän Patella riitti. Ohimennen se kävi puskemassa vanhan rouvan jalkaa kiitokseksi ruuasta.

Jos Pate ei ilmestynyt nopeasti paikalle vanha rouva huolestui. Kuten silloin, kun Pate oli taistellut naapurin kollin kanssa kulmakunnan herruudesta ja saanut pahan pureman niskaansa eikä päässyt omin voimin syömään. Vanha rouva oli silloin kulkenut pitkin pihamaata kissanruokaa kupissa heilutellen ja kisutellen etsien Patea. Sieltähän se, karviaispensaan alta, oli löytynyt ja päässyt karjakeittiöön hoidettavaksi.

Joskus taloa vastapäätä, pihan toisella puolella seisova, punaiseksi maalattu navettarakennus oli toiminut lampolana. Sen ylisillä oli ollut heinäsuopa, jossa hiiret olivat pitäneet pitojaan. Siellä myös aiemmin Paten isä sekä isoisä ja myöhemmin Patekin oli pitänyt pitoja, metsästänyt lukemattomia hiiriä. Nyt lampola oli tyhjä, heinistä oli jäljellä pieni homehtunut kasa ja hiiret olivat vilistelleet paremmille ruoka-apajille. Nykyään punainen maali hilseili navetan seinistä, ja yksi ikkunoista oli rikki.

Navetasta oli tullut yksinoikeudella Paten ja sen daamien ja parin lakeijan virkaa toimittavan alistuvaisen kollikissan palatsi. Paten seuraajakunta ei kuitenkaan päässyt kasvamaan valtavan suureksi. Aina joku varomattomista daameista jäi lähimetsässä liikkuvan ketun hampaisiin, ja kevään ja kesän aikana syntyneet pennut harvemmin jäivät heidän luokseen. Osan vanha emäntä luovutti eteenpäin pieninä räkänokkaisina ja sähisevinä karvapalloina, ja osan puolestaan vanha isäntä löi kuolleeksi navetan kivijalkaan.

Pate oli elämäänsä tyytyväinen. Navetta tarjosi säänsuojaa, ja siellä oli myös paukkupakkasilla riittävän lämmin, ettei tassuja ja korvia alkanut palella. Eräänä talvena navettaan oli ilmestynyt pieni naaraskissa, joka oli ollut edeltävän kevään pentu. Sen toinen korva oli paleltunut ja mennyt kuolioon. Se sai jäädä Paten laumaan, ja vanha rouva surkean ilmestyksen nähdessään nimesi sen Siruksi.

Ruokaakin oli tarjolla, ympärillä olevat pellot ja metsät tarjosivat pesäpaikan lukemattomille luonnon eläimille ja varsinkin lintujen maastopoikaset olivat oivaa ja helppoa ruokaa kokeneelle kollille. Sen lisäksi vanha rouva kantoi aina jotain syötävää ulos. Joskus tarjolla oli oikea juhlalounas, kaloja tai lihanrääppeitä. Joskus esiin katettu ruoka sai Paten kääntymään pois kupilta välittömästi, kuten aamuisen kaurapuuron jämät. Yleensä kuitenkin joku lauman kissoista oli sen verran nälkäinen, että puurokin katosi kupista.

Pate oli juuri lähtemässä pois kaivon kannelta, tutkimaan aluettaan, kun pihaan ajoi kovaa vauhtia valkoinen iso auto kovaäänisesti huutaen ja valot vilkkuen. Se vaistosi ihmisten kiireestä ja tohinasta, että nyt oli tapahtunut jotain pahaa, ja pian vanha rouva tuotiinkin talosta pyörin kulkevalla sängyllä ulos. Patea pelotti. Äänet, valot ja vieraat ihmiset.

Vanha rouva ei palannut ja vanha isäntä ei ollut tottunut huolehtimaan kissoista, koska se oli aina ollut vanhan rouvan tehtävä. Pate kävi muutamia kertoja maukumassa oven vieressä, että palvelu alkaisi pelata. Silloin vanha isäntä muisti kissat ja kaatoi niille isosta säkistä kuivia nappuloita useampaan astiaan, mutta sitten meni taas päiviä kun vanha isäntä ei muistanut tuoda heille ruokaa. Vanhan isännän ennestään huono kunto heikkeni, kun vanha emäntä ei ollut pitämässä hänestä huolta. Onneksi hänelle löytyi paikka palvelutalosta, jonne lapset hankkivat hänelle paikan. Vanhan isännän muutettua pois Pate kävi huutamassa ovella monena päivänä. Ei ristin sieluakaan.

*****

Muutaman kuukauden kuluttua lapset muistavat, että vanhalla rouvalla oli kissoja, ja että ne ovat nyt heitteillä. Kukaan heistä ei kuitenkaan voi ottaa kissaa, saati sitten ottaa toistakymmentä kissaa omaan asuntoonsa. Eikä kissoja voi navettaankaan jättää.

Pate ihmettelee pihaan tuotua metallista kapistusta. Se on kuin tehty verkosta, ja sisälle joku on laittanut sardiinia. Se tuoksuu hyvältä, ja Patella on nälkä. Se kiertää outoa kapistusta, ja tätä toimitusta tulee seuraamaan useampi sen daameista. Yksi niistä, pieni ja kaunis vihreäsilmäinen neitokainen pujahtaa sisälle kapineeseen ja astuu metalliselle tasolle, jonne sardiini on laitettu. Kuuluu kamala rämähdys, kun ansa napsahtaa kiinni ja pieni vihreäsilmäinen jähmettyy paikalleen. Muut kissat sinkoavat kauemmas ja piiloutuvat kuka mihinkin ehtii.

”Tämäpä on herttainen, utelias ja nuori, eikä vaikuta lainkaan villiltä. Kyllä siitä lemmikki tulee serkun kahdeksanvuotiaalle tytölle, joka on toivonut kissaa jo pitkään. Otetaan se mukaan.”

Ihmiset ovat ihastuneet pieneen arkaan ja jähmettyvään tyttöseen. Pate kuulee äänensävyn ja näkee ihmisten rennot asennot. Ne eivät vaikuta lainkaan uhkaavilta, vaan jopa ystävällisiltä. Ehkä se metallinen kapistus ei olekaan niin paha.

Metallinen kapistus on palautettu takaisin pihalle, ja sinne on laitettu uusi sardiini. Pate uskaltautuu kapineeseen, ja vaikka se osaa odottaa kolahdusta, se pelästyy. Se on tottunut taistelemaan ja nytkin vaistot lyövät päälle: se hyppii ja pomppii, sähisee ja murisee pitkin loukkua. Kun ihminen lähestyy, se päättää hypätä päin metallista verkkoa ja murista uhkaavasti ihmiselle, ihan vain varmuuden vuoksi.

”Tämä on liian villi, katsokaa vaikka sen käytöstä ja olemusta. Molemmat korvat ihan repaleilla ja muutenkin oikein kujakollin näköinen.”

Pate katsoo peloissaan ihmisiä. Niiden eleet ovat pelottavia ja äänet kaikkea muuta kuin pehmeät.

Yksi loukutusta hoitavista metsästäjistä nostaa loukun maasta, vie sen kauemmas talosta ja kohottaa aseen. Yksi laukaus.

Paten ei tarvitse enää vahtia isoa reviiriään, sen ei tarvitse enää puolustaa sitä tunkeilijoilta eikä sen tarvitse enää näyttää, kuinka se pelkonsa takana on kuitenkin ihmiseen luottava kissa.

- Mira, Dewi ry:n varapuheenjohtaja & some- ja adoptiovastaava