Elävä Legenda – Saariston Mika

Omenapuut tuoksuivat hieman kanelilta, kun niiden vierestä käveli. Kukat kukkivat, ja kasvimaa näytti tuottoisalta. Oli hiirenhiljaista, sillä linnut eivät pihalle lentäneet lukuisista puista tai linnunruokintapaikoista huolimatta. Kaikki näytti siistiltä, siltä, kuin ei olisi mitään ongelmaa missään. Todellisuudessa kuitenkin oli; kissoja oli kaikkialla minne uskalsi vilkaista.

Saariston populaatio oli iso urakka Dewille ja Dewin vapaaehtoisille, sillä kaikkien panosta tarvittiin. Piti saada ison populaation eläinlääkärikulut maksettua, ja jokaisen elossa pysyneen kissan piti saada katto pään päälleen ja tarvittavaa hoitoa. 

Saariston populaatio oli niin merkittävä, että jopa oman kissani lääkäri muisti tapahtuman; hän oli ollut töissä eräässä eläinsairaalassa, jonne vietiin usein kissoja päivystykseen suoraan loukutuspaikalta. Saariston populaation aiheuttamat vaikeat tunteet eivät rajoittuneet pelkästään Dewin vapaaehtoisiin, sillä varmasti eläinlääkäreilläkin oli työpäivän jälkeen kotiin palattuaan voimaton olo, tai vähintääkin huolta siitä, miten tämä kaikki tulisi päättymään.

Kissat viettivät aikaa piharakennuksessa, jossa oli elävien lisäksi kuolleiden kissojen luurankoja ja muumioita.

Haastava loukutettava 

Kaikki kuitenkin päättyi pitkän uurastuksen jälkeen hyvin. Paikalle ei jäänyt yhtään kissaa, vaan saimme kiinni kaikki 68 kissaa, joista jouduimme laskemaan ikiuneen huimat 50 kissaa. 

Populaatio ehti olla olemassa kymmeniä vuosia, naapurin mukaan yli 50 vuotta, ja me loukuttajat kohtasimmekin niin kissojen luurankoja kuin muumioitakin. Yksi vanhimmista henkiin jääneistä kissoista oli Saariston Mika. 

Saariston populaatiota loukutettiin puolisen vuotta, josta 5 kuukautta omistettiin täysin Mikan kiinnisaamiselle, hän kun oli enää ainut kissa tontilla. Me loukuttajat olimme erityisen turhautuneita, sillä pelkästään käynti populaatiopaikalla kesti useita tunteja, vaikka olisikin vain loukut ladannut ja lähtenyt sitten pois. Mika myös liikkui avoimesti tontilla, vaikka me olimmekin paikalla. Muistan olleeni pihalla katsomassa riistakameroita, kaukana kaikista tarvikkeista kuten haavista tai loukuista.

Näen kamerasta, että Mika on juuri poistumassa ladosta, jonne olin ladannut loukun. Käännyn hitaasti ympäri, ja nostaessani katseeni puhelimestani näen Mikan lampsivan hitaasti eteenpäin arviolta 5-6 metrin päässä minusta. Siinä tilanteessa en voinut muuta kuin viestittää toiselle loukuttajalle, että Mika on tulossa sinnepäin, napataan se. 

Mikaa ei kuitenkaan saatu sillä reissulla kiinni. Niin lähellä, mutta silti niin kaukana.

Aluksi Mika oli epäluuloinen loukun suhteen.

Lopulta Mika ei voinut vastustaa herkkuja.

Saariston viimeisen kissan nimeäminen

Saariston populaation viimeinen kissa Mika tassutteli lopulta loukkuun 11.4.2024. Eläinlääkärin arvioiman iän mukaan Mika oli yli 10-vuotias suuri kolli, jota ensimmäisessä sijaiskodissa kutsuttiinkin ’’körilääksi’’ koonsa vuoksi. 

Oikeasti Mika nimettiin Mika ’’Skanneri’’ Rantasen mukaan. Eräänä päivänä Dewin pankkitilille alkoi tipahdella runsaasti lahjoituksia melkein 500 euron edestä. Saimmekin yhteydenoton, missä kerrottiin, että poisnukkunut Mika oli suuri kissojen ystävä:

”Yhteisömme pitkäaikainen aktiivijäsen, sairaanhoitaja ja entinen rauhanturvaaja Mika Rantanen on poistunut keskuudestamme. Hän oli luova ja huumorintajuinen ihminen, jonka menettäminen on muuttanut foorumiamme pysyvästi. Mikaa jäivät kaipaamaan myös hänen kissansa Napoleon ja Wellington, jotka ehtivät tulla tutuiksi yhteisöllemme. Mikan rakkaus kissoja kohtaan oli merkittävä ja näkyvä osa keskustelufoorumiamme. Useat meistä halusivat kunnioittaa hänen muistoaan tekemällä lahjoituksen hänen kotikaupungissaan toimivalle ja kissoista huolehtivalle yhdistykselle.

Uskomme, että lahjoituksemme menevät hyvään käyttöön ja että Mika olisi niitä suuresti arvostanut.

Mikan muistoa kunnioittaen,

Pelit-lehden tilaajayhteisö”

Mikan nimen taustalta löytyy kaunis tarina.

Mikan vuosipäivä

Tänään tulee täyteen 2 vuotta siitä, kun Mika-kissa saatiin kiinni, joten haluamme muistella hänen yhdistyksellä ollutta aikaansa sekä jakaa hänen uusimpia kuulumisiaan.

Ensimmäiseen sijaiskotiin saapuessaan Mika ei tiennyt, miten toimia niin ihmisten kuin perustoimintojen suhteen. Mika vietiin jo ihan alussa päivystykseen, sillä hän ei ollut pissannut eikä syönyt vuorokauteen. 

Lääkärissä selvisi, että moneen muuhun Saariston kissaan verrattuna tämä seniori oli huippukunnossa verikokeiden mukaan. Mikalla oli sydän- ja hengitysäänet normaalit, syke tasainen, iho ja turkki normaalit, sekä palpoitavat imusolmukkeet ja kivekset olivat normaalit. Tosin hampaissa oli hammaskiveä ja vasemmassa silmässä oli tulehdus, mikä vaati viikon lääkekuurin. 

Sijaiskoti joutui lopettamaan silmän hoitamisen, sillä hoito aiheutti valtavaa stressiä Mikalle, jonka takia hänet jouduttiin viemään jo parin päivän päästä uudestaan eläinlääkäriin virtsaamattomuuden takia. Onneksi Mika oli sentään alkanut syömään ja juomaan. 

Käynnillä selvisi myös, että Mikalta puuttui useita hampaita, sekä oikean etujalan kannuskynsi oli revennyt ja tulehtunut. Mika saikin tötterön päähänsä nopeasti, sillä tämä nuoli tassuaan ja näin ollen ylläpiti kynnen tulehdusta. Mikasta poistettiin myös yksi punkki kaulasta samalla reissulla.

Mikaa jouduttiin viemään eläinlääkäriin useamman kerran.

Koska eläinlääkäri epäili Mikan pissattomuuden syynä olevan se, että Mika ei tiennyt minne tehdä tarpeensa; olihan kissa viettänyt koko elämänsä ulkona. Sijaiskodin oli alettava luovaksi. Ennen eläinlääkärinkäyntiä Mikalla oli jo tarjolla perinteistä, paakkuntuvaa kissanhiekkaa sekä pellettiä. Lopulta hänellä oli vielä kokeilussa niin sanomalehteä kuin metsän antia multaa, käpyjä ja risuja. 

Valitettavasti Mika vietiin jo kolmannen kerran eläinlääkäriin perustoimintojensa takia: vaikka Mika oli alkanut käymään pissalla, niin kakkaa ei kuulunut. Mikan oloa helpotettiin lääkärissä, minkä seurauksena Mika lopulta päätyi laatikolle perinteisen kissanhiekan pariin, ja tuotti yhden isoimmista kakkakasoista, mitä on viime vuosina Dewillä nähty. Mika aiheutti paljon harmaita hiuksia monelle, ja yksi loukuttaja kommentoikin ’’vaikea oli saada kiinni, ja vaikea pitää hengissä’’.

Ensimmäisessä sijaiskodissa ollessaan Mika oli arka, mutta tuli ainakin kerran syömään sijaisihmisen eteen. Mika oli kiltti, häntä oli helppo hoitaa sekä pakkokäsitellä. 

Mika oli luonteeltaan viihdyttäjä, sillä hän huvitti vapaaehtoisia kiipeämällä seinää vasten nojaavaa verkko-ovea pitkin, sekä muiluttamalla kameraa niin paljon, että hän sai kameran irti seinästä. Häntä kuvailtiinkin mm. ’’kokoonsa nähden yllättävän ketteräksi kaveriksi’’. 

Lopulta Mika vaihtoi sijaiskotia sijaiskodin reissun sekä jatkuvan pakkokäsittelyn vuoksi. Nykyään kissat siirretäänkin herkästi toiseen sijaiskotiin pakkokäsittelyn ajaksi, jotta kissa ei muodosta negatiivisia tunteita hoitajaansa kohtaan. Mikan tiedettiin myös haisevan, ei kovinkaan hyvälle vaan aika pahalle. 

Mika alkoi rentoutumaan toisessa sijaiskodissaan.

Vaikeuksista voiton puolelle

Toisessa sijaiskodissaan Mika yllätti kaikki, ja ’’alkoi toimimaan’’ alusta alkaen: hän söi, pissasi ja kakkasi kuten kuuluukin. Myös hänen löyhkänsä, eli toisin sanoen charmanttinen myskituoksu, oli alkanut selkeästi lieventymään. 

Charmanttinen tämä herra tosin oli, sillä hänellä oli pientä romanssinalkua sijaiskodin oman kissan kanssa, mutta valitettavasti heidän suhteensa ei edennyt minnekään. Mahdollisista sydänsuruista huolimatta Mika alkoi rohkaistumaan. Mika saattoi olla esillä, kun hänelle tuotiin ruokaa, ja välillä Mika odottelikin jo oven takana ruokalähetyksen saapuvan. 

Mikalle myös hankittiin hiekkalaatikoksi lopulta raksapalju, sillä tämä ’’kaivurimiäs’’ tykkäsi todellakin hiekkaa kaivaa sekä levittää sitä ympärilleen. Lopulta Mika siirtyi vielä kerran toiseen sijaiskotiin hänestä riippumattomista syistä.

Kolmannessa sijaiskodissaan Mika ottikin todella isoja harppauksia kesyyntymisen suhteen. Mika oli talouden ainut eläin, ja alkueristyksen jälkeen hän pääsi vapaasti tutkimaan asuntoa. Aluksi herra uskalsi liikkua öisin, kunnes alle kuukauden sisällä muutosta hän tuli ihmisen eteen patsastelemaan aivan yllättäen. Mika alkoi myös syömään keittiössä ihmisen läsnäollessa, ja Mikan lempipaikaksi muodostuikin nopeasti keittiön tuoli.

Sitten alkoi tapahtumaan!

Lokakuussa sijaiskoti kuuli pienen, heleän ja ystävällisen maukaisun. Pari viikkoa maukaisun jälkeen Mika puski jo ihmistä jalkaan, ja seuraavana kuukautena Mika puski ihmisen kättä, ja antoi itseään silittää. Lopulta, noin neljän kuukauden päästä muutosta Mika vietti aikaa ihmisen kanssa samalla sohvalla, ja eleli kuin mikäkin talon isäntä.

Mika pääsi vuonna 2025 muuttamaan omaan loppuelämän kotiinsa.

Perjantaina 10. tammikuuta vuonna 2025 Mikan viimeinen sijaiskoti hyvästeli Mikan, ja kirjoitti Dewin discord-kanavalle näin: ’’Ja niin tämä maailman reippain kissa lähti kotimatkalleen. Sydämeen jäi suuri Mikan muotoinen aukko.’’ Mika pääsi loppuelämän kotiinsa toiselle puolelle Suomea, kauas populaatiopaikasta, joka kerran oli ollut hänelle jaettu koti yhdessä 67 muun kissan kanssa.

Mikan uusimmat kuulumiset

Mikan adoptoija kertoi meille Mikan vuosipäivän kunniaksi herran uusimmat kuulumiset:

”Saariston Mika täyttää pian 12 vuotta ja tämän herran elämään on kyllä paljon mahtunut. Mika loukutettiin 11.4.2024 ja hän saapui 10 vuoden Turun saaristossa seikkailun jälkeen 10.1.2025 asumaan kanssani Joensuuhun. Tänä aikana on ollut mitä hämmästyttävintä seurata tämän kollin kehittymistä. Tällä hetkellä Mikalle kuuluu oikein hyvää, mutta hän oli saapuessaan luokseni peloissaan ja stressaantunut, mutta onko ihmekään kun sijaiskodista lähdetään kopassa useamman tunnin automatkalle Pohjois-Karjalaan. 

Mika on tässä vuoden ja muutaman kuukauden aikana kehittynyt uskomattoman reippaaksi kissaksi. Vuosi sitten hän lähti vieraita peloissaan karkuun sängyn alle, minkä lisäksi hän oli juuri ja juuri alkanut tottumaan minun olemassaolooni. Tällä hetkellä kuitenkin Mika tulee reippaasti tervehtimään vieraita, huutaa minulle rapsujen ja ruoan perään sekä temmeltää ja leikkii ympäri asuntoa. 

Nykyään Mika tykkää rapsutuksista.

Ihan ongelmitta yhteiselo ei ole kuitenkaan ollut. Mattojen repimisen ja puussa pomppimisen lisäksi herralla huomattiin senioritarkastuksessa munuaisarvojen nousseen ja myöhemmin pohdittiin, onko herralla astmaa. Munuaisarvot saatiin kuntoon erityisruokavaliolla, kun taas astma vaikuttaa pysyvän kurissa lääkityksellä, josta Mika ei tykkää sitten yhtään ellei anna samalla herkkutahnaa. 

Joulun aikoihin Mika pääsi tutustumaan myös vanhempieni koiraan. Hieman jänniteltiin, millainen yhteiselo näillä kahdella tulisi olemaan, mutta viikon toistensa välttelyn jälkeen Yoda-koira ja Mika alkoivat sietämään toisiaan. Mika uskalsi haistella koiran tassuja ja molemmat suostuivat rapsuteltavaksi samaan aikaan. Minun piti vain olla molempien välissä kun hieman jänniteltiin. On hankala laittaa sanoiksi, kuinka reipas ja rohkea Mika on ollut kuluneen vuoden aikana. Alkuun oli hieman jännitystä siitä, kuoriutuuko Mikasta sylikissa vai millaiseksi tämä vanha herra muuttuu.

Enää yhteiselo ihmisen kanssa ei jännitä, Mika on huomannut sen olevan jopa aika mukavaa!

Tällä hetkellä hän kuitenkin romahtaa viereeni matolla ja vaatii vatsarapsutuksia, pikkuhiljaa hän uskaltaa myös tulla syliin istumaan sekä ylipäätään makoilemaan sohvalla samalla kun istun siinä. Ehkä tämän vuoden aikana hän suostuu nukkumaan sängyssä samaan aikaan minun kanssani. Pitkälle hän on tullut ja olen niin ylpeä hänestä. Tässä vanhassa mukavuudenhaluisessa herrassa on mitä suurimpia määriä energiaa leikkiä ja temmeltää sekä ottaa vastaan rapsuja. Ehkä myöhemmin tänä vuonna lähdetään valjaat päälle ulos ja hän voi nostalgiapöhinässä näyttää minulle, kuinka Turun saaristossa puihin kiipeiltiinkään. Mielenkiinnolla odotan tämän vuoden hengailua tämän upean otuksen kanssa.”

Me toivomme Mikalle kaikkea hyvää. Hyvää loukutusvuosipäivää köriläs!

– Jonna P., sometiimivastaava sekä entinen loukuttaja, jonka matatabin avulla Mika lopulta meni loukkuun

Kissapopulaatio omassa pihapiirissä

90-luvun alkupuolella maatilalla oleva kissapopulaatio ei ollut lainkaan ihmetystä herättävä asia. Se oli normaalia, ja niissä asuvat kissat olivat pääosin työkissoja. Siitä ajasta on jo 30 vuotta, mutta yhä edelleen osa ihmisistä on jäänyt kissanpidon sekä kissatiedon suhteen sinne menneisyyteen. Heille kissapopulaatio pihapiirissä ei ole edelleenkään mitenkään negatiivinen asia, vaikka sitä sen pitäisi ehdottomasti olla.

Standardit kissanpitoon ovat muuttuneet. Se mikä aiemmin nähtiin eläinrakkautena ja huolenpitona on nykyisen tiedon, ymmärryksen, eläinten arvostuksen ja eläinlääketieteen kehityttyä eläinsuojelullisesti kestämätöntä.

Ollaan 80- ja 90-lukujen taitteessa. Isoäitini koki olevansa eläinrakas ihminen, ja niin ajattelivat myös muut hänen ympärillään olleet ihmiset. Hän halusi vastuullaan oleville eläimille pelkkää hyvää. Hän kosketti eläimiä hellästi, valvoi mahdollisuuksien mukaan synnyttävien ja sairaana olevien eläinten vierellä. Lopetuskuntoisia eläimien ei annettu kärsiä vaivoissaan, ja eläinlääkäri kävi paikalla säännöllisesti. Myös eläimet saivat sellaista hoitoa mikä siinä ajassa oli vakio - kannattaa muistaa, että eläinlääketiede ja toimenpiteet, joita eläimille tehdään ovat muuttuneet valtavasti 30-35 vuodessa. Esim. kissa oli monille eläinlääkäreillekin monesti “eksoottinen” hoidettava.

Eläimet myös pitivät isoäidistäni. Isoäitini ollessa lomalla eläimet eivät selkeästi olleet tyytyväisiä vaihtuneeseen ruokkijaan ja huolehtijaan. Isoäitini ääni yhdistettynä ruoka-astian ääneen sai eläimet saapumaan paikalle, minun ruoka-aikakuulutukseen vastattiin ihan eri innolla. 

Isoäitini oli myös kissapopulaation ruokkija. Eli nykymielipiteen mukaan uhkailua ansaitseva eläinrääkkääjä, jos lukee eläinsuojeluyhdistysten somepostausten kommetteja. (Dewi ei hyväksy uhkailua, se ei edistä asioita tai paranna yhdenkään kissan oloja.)

Isoäitini pihapiirissä eli arviolta 15-20 kissaa, pentujen kanssa enemmänkin. Kissojen määrää ei rajoitettu esim. leikkauttamalla isoa osaa kissoista. 90-luvulla kissojen leikkauttaminen maaseudulla ei ollut yleistä, sillä se koettiin monesti kalliiksi ja uskottiin laajasti, että leikattu kissa olisi huonompi hiirikissa. Myös uskomukset siitä ettei alle vuoden ikäistä kissaa voi leikata ja että kissan olisi hyvä saada ainakin yhdet pennut elivät voimakkaasti. Isoäitinikin perheessä enemmänkin kissojen määrään pyrittiin vaikuttamaan pentujen myymisellä sekä pentujen ja selkeästi kipeiden kissojen lopettamisella.

Silloin tällaiselle kissanpidolle oli laaja hyväksyntä niin sukulaisten, naapureiden ja tuttujen kesken, maalla kun oltiin ja navettakissoja tarvittiin. Kun pennuille alettiin etsiä koteja moni halusi juuri maalla kasvaneen reippaan kissanpennun, jos haussa ei ollut rotukissaa. Nykyään monet kissoja etsivät ovat onneksi valveutuneempia. 

Aina osa pennuista jäi löytymättä luonnosta, tai ne villiintyivät niin, ettei niiden kiinni saaminen ollut mahdollista. Jäljelle jääneet pennut pitivät populaation elinvoimaisena. Muistan yhdenkin kesän kuinka seurasimme ulkovarastossa olleeseen halkopinoon syntynyttä pentuetta. Ne olivat äärettömän uteliaita karvakeriä, mutta ilman jatkuvaa ihmisen läsnäoloa niistä tuli epäileväisiä ihmistä kohtaan ja luovutusikäisinä (tuohon aikaan 8 viikkoa) niitä oli turha edes yrittää saada kiinni käsipelillä. 

Samaan aikaan sisätiloissa yksi isoäitini lempikissoista hoiti kollin kanssa yhteisiä pentujaan, ja ne madotettiin ja sosiaalistettiin viimeisen päälle. Lapsena en edes kiinnittänyt huomiota tähän eriarvoisuuteen eikä se selkeästi vaivannut myöskään aikuisia, vaan se oli normaalia ja luonnollista.

Saariston Vihtori

Ruokkijalla, kuten isoäidilläni oli, saattaa olla kahdenlaisia kissoja – niitä, jotka asuvat selkeästi ulkona ja pihapiirin rakennuksissa ja sitten niitä, jotka pääsevät myös sisälle asuinrakennukseen tai ovat vallan sisäkissoja. Sisällä olevia kissoja ei välttämättä edes päästetä ulos siinä vaiheessa kun ne ovat selkeästi tiineinä, jolloin niiden pennuilla on paljon paremmat mahdollisuudet selvitä. Sen lisäksi ne saattavat olla nykyään leikattuja, madotettuja ja rokotettuja. Näillä kissoilla on yleensä myös nimet - isoäidinkin valokuvakansioista löytyy valokuvia monesta kissasta, ja niiden kuvien vierestä kissojen nimiä. 

Navettakissat taasen - ei niitä nähty silloin 90-luvulla sateessa ja pakkasessa värjöttävinä kissoina. Koettiin, että karja piti navetan talvellakin mukavan lämpiminä, ja kissoille oli tarjolla pehmeitä makuupaikkoja, joten niillä oli hyvät oltavat. Koska tilat olivat aktiivikäytössä ne myös pidettiin siisteinä ja turvallisina. Kissoille oli tehty oviin kulkuaukkoja, joista pääsi kulkemaan navettaan ja lämpimään pannuhuoneeseen vapaasti. Monissa vanhoissa piharakennuksissa voikin ympäri Suomea nähdä näitä navettakissoille tehtyjä kulkuaukkoja.

Monesti populaatiopaikat nykypäivänäkin ovat paikoissa, joissa joskus on ollut karjaa. Yleensä kun karja poistetaan kuviosta, katoaa rakennuksesta lämmöstä osa ja myös karjan ruokinnan paikalle houkuttelevien jyrsijöiden määrä laskee. Paikkojen kunnossapito jää myös rempalleen ja monesti tiloista tulee romuvarastoja. Tämä hankaloittaa kissojen ja niiden jälkipolvien oloa merkittävästi. 

Luonnollisesti niistä navetassakin olevista kissoista huolehdittiin. Tarvitsivathan ne ruokaa ruokavalion täydennykseksi - se oli monesti ainoa hoito, jota kissojen oletettiin 90-luvulla tarvitsevan (valitettavasti yhä edelleen osa ihmisistä olettaa näin). Ruokaa kannettiinkin isoäitini luona ulos isoja määriä useamman kerran päivässä. Pääasiallisesti kissat saivat ruuaksi ihan kissoille suunnattuja kuiva- ja märkäruokia, lisänä meni mm. itse ongittuja kaloja, eivätkä ne joutuneet tyytymään biojätteisiin (esim. puuron syöttäminen kissoille ei ollut mitenkään tavatonta niihin aikoihin). Siihen aikaan melkein jokainen kissa, joka söi kissanruokaa söi Whiskasia ja Latzia, kuten isoäidinkin kissat. 90-luvuilla niitä pidettiin laajasti hyvinä ruokina kissoille ja kuivaruokaa monesti suositeltiin ensisijaisena ruokana jos ihminen täytti kissan ruokakuppia. Nykyään, useamman populaation perusteella voin todeta, että määrä mitä isoäidin kissat saivat ruokaa oli riittämätön. 

Harvalla ruokkijalla on todenmukaista kuvaa siitä kuinka paljon kissoja on. Tähän vaikuttaa se, että samannäköiset kissat menevät helposti sekaisin keskenään. Varsinkin jos porukassa on monta yksiväristä kissaa - ne kahdeksan mustaa kissaa näyttävät hyvin samanlaisilta ja ruokkija voi olettaa, että niitä on vain neljä. Itsekin olen kuullut tarinan kasvaimesta kärsineestä kissasta, joka piti lopettaa. Harmi vain, että ensin lopetettiin se lapsen hyvin identtisen näköinen lempikissa ja sitten vasta se oikea. Molempia kissoja surtiin kovasti. 

Saariston Veikko. Vai onko hän sittenkin Vihtori? Saariston populaatiosta olemme loukuttaneet monta harmaata kissaa, jotka näyttävät hyvinkin samanlaisilta.

Kun isoäiti menehtyi, järjestettiin yhdessä eläinsuojelutahon kanssa kaikkien kissojen loukutus. Tämä ei olisi onnistunut isoäidin elinaikana, koska hänelle olisi ollut kova paikka joutua eroon rakkaista kissoistaan.

Monesti eläinsuojeluyhdistystä lähestytäänkin siinä kohtaa kun ruokkijan kunto huononee niin ettei hän enää pysty huolehtimaan eläimistä tai hän menehtyy ja omaiset eivät halua ottaa kissapopulaatiota vastuulleen. Ruokkija ei välttämättä suostu aiemmin luopumaan tärkeiksi muodostuneista seuralaisistaan ja puuhailusta mitä kissat tuovat. Heistä osa myös pelkää, että kaikki kissat vain lopetetaan ilman harkintaa.

Itse haluan uskon, että isoäitini eläinrakkaana ihmisenä olisi tehnyt muutoksia kissojen pitoon vuosien saatossa samalla kuin ymmärrys asioista yleisesti on lisääntynyt, ja jos lähipiirissä olisi ollut ihmisiä, jotka valistaisivat häntä ja tukisivat viemään kissanpitoa oikeaan suuntaan. Itselleni tämän puolen näkeminen on vaikuttanut haluun tehdä eläinsuojelutyötä ja toisaalta tapaan miten haluan tehdä sitä - kommunikoimalla, kannustamalla muutokseen ja tietoa levittämällä.

Minä, tai kukaan Dewissä, ei hyväksy kuvatunlaista kissojen pitoa ja toivomme, että se olisi jäänyt historiaan. Valitettavasti näin ei ole. Näiltä kissoilta puuttuu kattava terveydenhoito ja nykytiedon valossa hoidossa on useita asioita pielessä.

Itse kuitenkin uskon, että yhä useampi ruokkija on valmis ottamaan apua vastaan, koska tietoa on enemmän ja se tarjoillaan asiallisesti ilman räyhäämistä. Samoin kuin yhä useampi kissanomistaja rokottaa, siruttaa ja leikkauttaa kissansa. Tai on alkanut viime vuosina hoitamaan esim. kissansa hammasterveyttä. 

Jakamalla tietoa ja tarjoamalla apua voidaan ongelmiin puuttua tehokkaammin kuin huutamalla, että ihminen pitäisi lukita alasti kylmään ulkorakennukseen nukkumaan.

- Tekstin kirjoittaja on anonyymina pysyvä Dewin vapaaehtoinen

---

30 vuotta sitten mitä luultavammin ei ruokkijoita kohtaan olisi kohdistettu niin paljon suurta vihaa mitä nykypäivänä, kiitos internetin sekä tiedon leviämisen. Aina kun julkaisemme postauksen koskien populaatiopaikalla olevia huonoja olosuhteita, tai kuvia missä näkyy erittäin huonokuntoisia kissoja saamme seuraavat päivät erittäinkin aktiivisesti seurata kommenttiosioita. Pääosin kommentit ovat meitä vapaaehtoisia rohkaisevia: meitä kiitetään hyvästä työstä, kehutaan olevan kultaakin kalliimpia, ja voivotellaan miten tilanteet ovat noin pitkälle edenneet. Positiivisten kommenttien lukemisen ohella saammekin poistella niitä erittäin huonoja kommentteja, esim. tälläisiä:

Eläinsuojeluyhdistys Dewi ry ei hyväksy minkäänlaista uhkailua, loukkaamista, syrjintää tai kuoleman toivomista ketään ihmistä kohtaan, ei edes kissapopulaation ruokkijaa kohtaan. Pahimmassa tapauksessa erittäin epäasialliset kommentit aiheuttavat sen, että ruokkija kieltäytyy yhteistyöstä ja näin ollen loukutus jää kesken. 

Anonyymina pysyvä Dewin vapaaehtoinen haluaakin tuoda ilmi ruokkijan lähimmäisen näkökulmaa vaikka tapauksesta onkin jo todella pitkä aika, sekä nostaa esille sen miten vanhoillista tietoa vieläkin ihmisillä voi kissoista olla. Ruokkijat ovat ihmisiä siinä missä me muutkin eivätkä ansaitse kommentteja joissa heitä uhkaillaan tai toivotaan kuolevan. 

- Jonna P., sometiimivastaava sekä loukuttaja

Eläimen arvo ja lainsäädännölliset muutostarpeet

Kissan arvo ja kissakriisi

Kissan arvosta tai ennemminkin arvottomuudesta on puhuttu viime vuosina paljon. Kissaa ei arvosteta lemmikkinä niin kuin esimerkiksi koiraa arvostetaan. Kissan aktivointiin, ulkoiluun, liikuntaan tai ruokintaan ei kiinnitetä huomiota samalla tavalla kuin koirien kohdalla. Ei-toivotut kissat hylätään tai tapetaan eikä kissojen hyvinvointia huomioida riittävissä määrin. 

Ajatus kissan arvottomuudesta on osaltaan johtanut vallitsevaan kissakriisiin. Kissakriisi tarkoittaa, että Suomessa hylätään vuosittain yli 20 000 kissaa. Kissakriisiä kuvataan laajaksi, ympärivuotiseksi ja kalliiksi ongelmaksi. Kissakriisin selitetään johtuvan leikkaamattomista, valvomatta ulkoilevista lemmikkikissoista, jotka lisääntyvät luonnossa hallitsemattomasti. Kissakriisi ja ajatus kissan arvottomuudesta voidaan perustellusti liittää myös ihmisten tietämättömyyteen ja välinpitämättömyyteen. 

Kissoja yli sadan kissan populaatiosta. Nämäkin kissat loukutettiin ja hoidettiin vapaaehtoisvoimin neljän yhdistyksen yhteistyönä.

Uskomusten vastaisesti kissa ei selviä Suomen luonnossa, ja kissapopulaatioiden kissat kärsivät pääsääntöisesti sisäsiittoisuudesta, loisista ja erilaisista elämää haittaavista sairauksista. Kissapopulaatioon voi kuulua yli sata kissaa ja populaatiot voivat elää sekä luonnossa että ihmisten asunnoissa. Kissakriisin hoitaminen on käytännössä kokonaan ulkoistettu vapaaehtoistyöntekijöille. Kriisin ratkaisuksi on esitetty muun muassa kissojen leikkaamista ja pakollista tunnistusmerkintää, jotka ovat molemmat erittäin tärkeitä avaimia kissakriisin ratkaisemiseen. 

Kissakriisin voidaan kuitenkin myös väittää olevan vain heijastus suuremmasta rakenteellisesta ongelmasta, jonka ytimessä on ihmisen vääristynyt suhde eläimiin. Perinteisesti eläimet on nähty resursseina, omaisuutena ja alisteisena ihmiseen nähden. Eläimen arvo on ollut riippuvainen siitä taloudellisesta tai muusta arvosta, jonka ihminen on eläimelle suonut. Eläimiä on käytetty ja käytetään ruokana, vaatteina, somisteina, koristeina, harrastusvälineinä ja viihteenä sen sijaan, että ne miellettäisiin tunteviksi olennoiksi, joilla on itseisarvoa. Kissakriisin ratkaisemiseen esitetyt keinot eivät näin ollen poista rakenteellista vääristymää, joka on sidottu syvälle yhteiskuntien historiaan, kulttuuriin ja talouteen. 

Lainsäädännöllinen muutostarve

Voimassa oleva eläinsuojelulaki kieltää tarpeettoman kärsimyksen, kivun ja tuskan aiheuttamisen eläimelle. Lain kauniista kirjauksesta huolimatta eläimille aiheutetaan tarpeetonta kärsimystä, kipua ja tuskaa laillisesti ja järjestelmällisesti. Voidaan väittää, ettei eläinsuojelulainsäädäntö kyseenalaista eläinten käyttöä ihmisten tarpeisiin, vaan luo sille puitteet. Valmisteilla on tällä hetkellä uusi eläinsuojelulaki, jonka on kuitenkin kuvattu olevan jo valmistuessaan riittämätön ja vanhentunut. Kriittisimmissä kannanotoissa on lisäksi esitetty, että niin kauan kuin ihmiset asetetaan lainsäädännössä muiden elävien olentojen yläpuolelle, eläinten epäoikeudenmukainen kohtelu tulee jatkumaan. Voidaankin pohtia, josko eläinoikeusongelmien ratkaiseminen edellyttäisi systeemitason läpileikkaavaa muutosta perustuslain tasolla asti.

Perustuslaki on normihierarkiassa muita lakeja korkeammalla eikä tavallinen laki voi olla sen kanssa ristiriidassa. Tästä syystä ihmisten perustuslailliset oikeudet, kuten uskonnonvapaus, elinkeinovapaus ja omaisuudensuoja ohittavat eläinten suojaksi säädetyt lait. Yksi vaihtoehto olisi nostaa eläinten oikeudet perustuslakiin ihmisoikeuksien rinnalle. Tällöin eläinten oikeudet eivät olisi sivuutettavissa jokaisessa intressiristiriitatilanteessa vaan eläinten ja ihmisten oikeuksia tulisi punnita keskenään esimerkiksi suhteellisuus- ja välttämättömyysperiaatteiden näkökulmista. Eläinten oikeuksia voitaisiin edelleen rajoittaa, mutta rajoitusten olisi oltava suhteellisuusperiaatteen mukaisesti niin vähäisiä kuin mahdollista tavoiteltuun päämäärään nähden. Välttämättömyysperiaate puolestaan tarkoittaisi, ettei eläimen oikeutta elämään saisi rajoittaa, ellei se olisi välttämätöntä esimerkiksi ihmisen tai toisen eläimen suojelemiseksi. Kirjaus eläinten oikeuksista perustuslaissa voisi olla esimerkiksi: ”Eläimillä on oikeus elämään ja vastuu eläinten suojelusta kuuluu kaikille”. Tällainen kirjaus antaisi julkiselle vallalle perustuslaillisen toimintavelvoitteen kehittää lainsäädäntöä ja yhteiskuntaa tavalla, joka turvaisi jokaiselle eläimelle mahdollisuuden elää. Yksityisen henkilön kohdalla kirjaus voisi merkitä aktiivisia eläinsuojelutoimia sekä pidättäytymistä sellaisesta toiminnasta, jolla eläimille aiheutetaan haittaa. Tuomioistuimissa eläimiä voisi edustaa samalla tavalla kuin nykyäänkin edustetaan sellaisia henkilöitä, jotka eivät voi edustaa itseään oikeudessa. 

Nyytti nauttimassa sijaiskodin rakentamasta catiosta, jossa se sai toteuttaa kissalle lajityypillistä käytöstä kiipeilyn, tarkkailun ja luonnon haistelun muodossa.

Kissa ei selviä luonnossa vaan se on ihmisen hoidosta riippuvainen eläin.  Jos kissoilla olisi perustuslaillisia oikeuksia, oikeuksien toteutuminen edellyttäisi aktiivisia eläinsuojelutoimia sekä kissojen omistajilta että julkiselta vallalta, eikä kissakriisin ratkaiseminen olisi ainoastaan vapaaehtoisten harteilla. Perustuslaillinen muutos vahvistaisi myös niitä eläinten oikeuksia, jotka on jo kirjattu eläinsuojelulakiin. Kissojen kannalta perustuslaillinen oikeus elämään ja siitä johdettavat oikeudet voisivat tarkoittaa oikeutta lajityypilliseen käyttäytymiseen, perustarpeiden tyydyttämiseen, hoivaan, asianmukaiseen ravintoon ja juomaan sekä elinympäristöön ja lepoon. Oikeus lajityypilliseen käyttäytymiseen voisi tarkemmin ottaen tarkoittaa esimerkiksi, että kissoille tulisi taata mahdollisuus leikkiin, kiipeilyyn ja juoksemiseen sekä mahdollisuus viettää aikaa lajitoverin kanssa. Nämä ovat vain esimerkkejä. 

Ajattelutavan muutos

Voidaan myös pohtia, onko perustuslaillinen muutos välttämätöntä vai voitaisiinko ajattelu- ja toimintatapojen muutokset saavuttaa muilla keinoilla tai vain tavallisen lain tasolla. Toisaalta on perusteltua väittää, että lainsäädännön muutokset ohjaavat yleisesti ihmisten arvomaailmaa ja eläinten oikeuksien nostaminen perustuslain tasolle voisi edistää laajemminkin asenteiden muutosta. Yhteiskunnallisen epäkohdan ratkaiseminen vaatii joka tapauksessa pohtimaan perusteluita sille, miksi eläinten käytön tai - kuten kissakriisi osoittaa - väheksymisen nähdään olevan hyväksyttävää. Samassa yhteydessä voisi esimerkiksi arvioida, missä määrin kaupallinen lemmikkieläinten myyntiä koskeva toiminta on kannatettavaa ja hyväksyttävää samalla kun Suomessa on valtavasti kodittomia kissoja ja muita eläimiä. 

Luna von Lojo rentoutumassa sijaiskodissa. Dewillä kissat päätyvät omiin koteihinsa adoption kautta ja kodit pyritään valitsemaan niin, että niissä arvostetaan kissaa perheenjäsenenä.

Mitä tulee yleisesti kissojen asemaan, yksi askel voisi olla vähitellen luopua siitä ajatuksesta, että eläimet ovat omaisuutta. Päinvastoin kissan tai muun eläinkumppanin hankintaan voitaisiin suhtautua adoption tavoin, mikä korostaisi vastuuta toisen tuntevan olennon elämästä. Tämäkin muutos edellyttäisi toki lainsäädännöllisiä muutoksia, sillä laissa eläin on edelleen rinnastettavissa esineeseen. Joka tapauksessa voidaan väittää, että eläimen, kuten kissan, arvo ei ole riippuvainen siitä arvosta, jonka ihmiset ovat perinteisesti eläimelle antaneet. Eläimiin tulisikin suhtautua siten, ettei keskiössä ole eläimen itselle tuoma taloudellinen, viihteellinen tai muu hyöty vaan eläin olentona, jolla on oma, ainutlaatuinen ja arvokas kokemusmaailmansa. 

Venla Mathlein

Oikeustieteen opiskelija

Kannanotto Aluehallintoviraston julkaisuun 114/2021

Aluehallintovirasto on julkaissut ohjeen 114/2021 “Kissapopulaation hävittämisen hallintomenettely kunnallisessa viranomaisessa”. Jo itse otsikko kertoo karua kieltä niistä asenteista, joita vastaan Dewikin on taistellut 20 vuotta. Puhutaan “hävittämisestä” sen sijaan, että voitaisiin puhua vaikkapa hoitamisesta.

On hyvä, että virallisella taholla on herätty kissakriisiin ja koetettu kehittää ratkaisuja. Ohjeessa on kuitenkin monia virheitä ja kissoille vahingollisia kohtia. Julkaisussa puhutaan virheellisesti villikissoista, vaikka Suomessa ei sellaisia ole. Villikissa (esim. Felis silvestris) on oma lajinsa, ja Suomesta löytyy villiintyneitä lemmikkikissoja (Felis catus), jotka ovat päässeet villiintymään ihmisten välinpitämättömyyden takia.

AVI:n julkaisu on myös hyvin ristiriitainen, sillä samassa ohjeistuksessa puhutaan sekä siitä, miten sairaita kissapopulaatiot ovat, että siitä, miten kissa menestyy luonnossa. Ilman ihmisen apua noin puolet luontoon syntyneistä kissoista (Felis catus) kuolee ensimmäisen elinvuoden aikana.¹²³ Mikäli kissa (Felis catus) selviää pentuajasta, sen elinikäodote on silti alle kaksi vuotta, jos kissa elää täysin ilman ihmisen apua.⁴ Suomessa kissapopulaatioista löydetään jatkuvasti yli 2-vuotiaita kissoja (Felis catus), sillä usein populaatiokissoilla on ruokkija tai ruokkijoita, ja kissat saavat suojaa ulkorakennuksista.

Julkaisu ei huomioi sitä, miten valvomatta ulkoilevat kissat altistuvat suurilta osin samoille sairauksille ja riskeille kuin mitä populaatiokissat. Sen sijaan julkaisussa kehotetaan loukuttamaan populaatiokissoja kohtalaisen lyhyen ajan sisään, jotta valvomatta ulkoilevia kissoja ei jouduta pitämään liian kauaa "suljettuna sisätiloihin".

Leni, Dewiltä adoptoitu, entinen villiintynyt populaatiokissa

Raha vai itseisarvo

“Kissat ovat rahalliselta arvoltaan vähäisiä ja niiden hoitamisesta koituu kustannuksia. Mikäli kissa ei ole terve, kissan laajamittainen sairauden hoito ei tyypillisesti ole tarkoituksenmukaista.”

Aluehallintoviraston julkaisussa kissan arvo nähdään vain rahallisen mittarin kautta, eikä elämällä ole lainkaan itseisarvoa. Meidän näkökulmastamme tämä on täysin väärä lähestymistapa. Kissaa ei missään tapauksessa tule jättää hoitamatta vain siksi, että sen hoito maksaa tai siksi että edelleen osan mielestä 20€ on kissasta sopiva summa.

Niin kauan kuin valtio ja kunnat eivät hoida villiintyneiden kissojen hoitokuluja, päätösvaltaa siitä, kuinka arvokkaita kissat ovat ja kuinka paljon yksittäisiin kissoihin laitetaan rahaa tulee olla hoitokulut maksavalla taholla. Se taho on yleensä eläinsuojeluyhdistys, vaikka kissat otettaisiin vastaan yhteistyössä viranomaisten kanssa. 

Ohjeistus selkeästi nimittäin puhuu myös siitä, että viranomaisten omat resurssit eivät riitä, vaan apuun kannattaa ottaa eläinsuojeluyhdistykset. Tämä on yksi julkaisun harvoista positiivisista asioista: yhteistyön lisäämiseen kannustaminen.

Fella la Mowers, populaatiokissa, joka on loukutettu 6-7 viikkoa sitten ja jota ei voi enää kutsua villiintyneeksi. Fella leikkii ihmisen kanssa ja syö ruokaa, vaikka ihmisen käsi olisi ruokakipon vieressä.

Kriteerit kissan hengelle ja kaikille muille kissoille sen ympärillä

Materiaalissa määritetään mm. millaisilla kriteereillä yksittäiset kissat voidaan "säästää" ja myös mistä syistä koko populaatio tulee lopettaa.

Julkaisun mukaan "yksittäisen kissan tulee olla käsiteltävissä ja riittävän terve". Missään ei kuitenkaan määritellä, mitä tarkoittaa käsiteltävissä ja riittävän terve. Täysin kesy sylikissakin voi olla mahdoton käsitellä esim. eläinlääkärissä, ja toisaalta eläinsuojeluyhdistyksillä on jakaa tuhansittain kertomuksia siitä, kuinka villiintyneestä kissasta kuoriutuu silitettävä kissa.

Arviolta jopa 70% kaikista kissoista, ei siis vain villiintyneistä populaatiokissoista, kärsii elämänsä aikana hammasongelmista. Koituuko siis kolmen hampaan poisto 4-vuotiaan populaatiokissan kohtaloksi, kun samaan aikaan 3-vuotias rotukissa omistaa enää puolet hampaistaan?

Populaatioiden kohdalla AVI suosittelee mm. lopettamaan kissapopulaation kaikki kissat, jos populaatiossa on tavattu FIV- tai FeLV-positiivinen kissa, sen sijaan, että ohjestettaisiin tahoja testauttamaan kissoja. Ilmeisesti AVI näkee rahan tuhlauksena sen, että kaikki yksilöt testattaisiin ja seulottaisiin.

Dewi ry testauttaa kaikki yhdistykselle tulevat kissat FIV:n ja FeLV:n varalta ja maksamme tästä 24-31€ per kissa. Dewillä ei ole todettu ainakaan 12 vuoteen yhtäkään FeLV-positiivista kissaa, FIV-positiivisia kissoja on ollu kaksi viimeisen kolmen vuoden aikana, eivätkä ne ole tulleet edes samalta paikkakunnalta.

Me emme lopeta FIV- tai FeLV-positiivisia kissoja, koska sisäkissoina yksin tai kaverinaan toinen FIV/FeLV-positiivinen kissa, ne eivät levitä tautia eteenpäin. Ja kun kissa on hyvin hoidettu, FIV ei välttämättä lyhennä kissan elinikää ollenkaan. 

Lumo von Lojo ja Kaino, Dewiltä adoptoidut, entiset villiintyneet populaatiokissat. Lumo adoptoitiin ensin, ja myöhemmin hoitoon tullut sijaiskissa Kaino jäi myös pysyväksi perheenjäseneksi.

Kissan kokema stressi

Kun puhutaan villiintyneistä kissoista, monesti vedotaan myös niiden kokemaan stressiin ja siitä johtuvaan kärsimykseen. Olemme eri mieltä ohjeen kohdasta: "Pelokkaan ja käsittelyyn tottumattoman kissan tutkiminen, kuljettaminen ja hoito aiheuttaa sille turhaa ja pitkittynyttä kärsimystä."

Luonnollisesti kissan kuljettaminen ja tutkiminen eläinlääkärissä luo stressiä. Kyse on kuitenkin lyhytaikaisesta stressistä, josta kissa toipuu tunneissa. Myös täysin kesy kotikissa voi stressaantua näistä asioista suunnattomasti. Kukaan ei kuitenkaan ehdota, että tällainen kotikissa jäisi rokottamatta tai sitä ei vietäisi eläinlääkärin hoitoon, kun se sitä tarvitsee. 

Dewillä aina pitkäaikaisessa sairaanhoidossa arvioidaan tilanne myös stressin kannalta, mutta kokemus on opettanut, että esim. hammashoidot eivät lisää keskimäärin kissan kokemaa stressiä enempää pelokkailla kissoilla kuin kesymmillä lajitovereilla. Yleensä kissa ottaakin kesyyntymisessä harppauksia eteenpäin, kun se ei ole enää kivuissa esimerkiksi hammasongelmien takia.

Kun pelokas ja arka kissa sijoitetaan oikeanlaiseen ympäristöön, sen kokema stressi laukeaa yleensä alle vuorokaudessa kiinniotosta ja kissa alkaa toimittaa normaalisti perustoimia: syödä, käydä hiekkalaatikolla ja liikkua tilassa, kun se on yksin. Stressaantuneena kissa ei pysty syömään, joten se on hyvä mittari tähän.

Perushoito - ruuan antaminen ja vessan siivoaminen - eivät tällaisessa ympäristössä aiheuta “turhaa kärsimystä” kissalle. Lyhytaikaisella stressillä saavutetaan pitkäaikaista hyötyä, kun pelokkaan kissan kanssa toimitaan kissan ehdoilla, eikä aiheuteta sille esim. turhalla pakkokäsittelyllä lisästressiä. Kissa rentoutuu ja pystyy ensin viettämään aikaa, leikkimään ja nukkumaan samassa tilassa ihmisen kanssa ilman stressiä. Sen jälkeen, sitä mukaan kun luottamussuhde ihmiseen kasvaa, kissan pelokkuuden alta tulevat esiin muut luonteenpiirteet ja sen omat tarpeet liittyen mm. koskettamiseen. Monesti muutaman viikon vaihtelevalla stressillä saavutetaan vuosien rento arki.

Puikko la Letala, Dewilä adoptoitu, entinen villiintynyt populaatiokissa

Vaikuttaako AVI:n ohje kissakriisiin?

AVI:n julkaisu heikentää kissojen tilannetta Suomessa ja osittain voi jopa lisätä viranomaisten kuormaa. Se vaikeuttaa juuri niiden eläinsuojeluyhdistysten työtä, jotka auttavat kiinteistöjen omistajia ratkaisemaan yhteistyöllä villiintyneen kissapopulaation ongelman muilla keinoilla kuin lopettamalla. Moni empii yhteydenottoa eläinsuojeluyhdistykseen, sillä pelkona on kissojen joukkohävitys, koska kissat eivät ole sillä hetkellä käsiteltäviä ja niillä saattaa olla jotain vaivaa.

AVI:n ohjeistus ei siis suinkaan ratkaise kissakriisiä, joka on syntynyt kissan vähäisestä arvostuksesta, vaan suurella todennäköisyydellä pahentaa sitä, kun populaatioista ei lopettamisuhan takia haluta enää ilmoittaa. 

Selkeä kissakriisiin ehkäisyyn vaikuttava asia on julkaisussa esitetty suositus, että  uudelleensijoitettavat kissat ovat tunnistusmerkittyjä sekä leikattuja. Tätähän kaikki Dewiltä eteenpäin lähtevät kissat ovat. Osittain tämän takia Dewillä kissanpentujen luovutusikä on 16 viikkoa, jotta myös pennut lähtevät uusiin koteihin leikattuina.

Dewi aikoo jatkossakin auttaa villiintyneitä kissoja ja käyttää niihin aikaa ja rahaa. Meille jokainen kissa on arvokas. Esimerkiksi viimeisen kolmen vuoden aikana yhdistykseltä on adoptoitu 370 kissaa, jotka AVI:n mielestä olisi pitänyt hävittää, koska ne ovat alunperin villiintyneitä (populaatio)kissoja. 

- Eläinsuojeluyhdistys Dewi ry:n hallitus

Lähteet:

¹ https://avmajournals.avma.org/doi/abs/10.2460/javma.2003.222.42

² https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/12523478/

³ https://www.semanticscholar.org/paper/Evaluation-of-the-effect-of-a-long-term-and-program-Levy-Gale/cfcf78a325e92bd552d51383b8aefb7342235ae5

⁴ https://www.aspca.org/helping-people-pets/shelter-intake-and-surrender/closer-look-community-cats

https://en.wikipedia.org/wiki/Feral_cat

Ei pelkkää vaaleanpunaista pentuhattaraa

Vaikka kissanpennut ovat suloisia ja niiden kasvua on ihana seurata, vapaaehtoistyö pentujen parissa ei ole ollut mitään ilakointia ja hurraamista. Olemme paljon lohduttautuneet sillä, että ainakin näille kissoille on tarjottu paremmat mahdollisuudet, kun ne ovat päässeet sijaiskoteihimme. Kuolleisuus olisi varmasti ollut paljon suurempaa ja kivuliaampaa, jos kissat olisivat jääneet luonnon armoille.

Toukokuussa Dewin sijaiskoteihin tuli uusia kissoja, joista yhteensä seitsemän oli tiineenä.
19.5. Astrid di Vemo synnytti viisi pentua: Peppi, Mio, Birk, Korppu ja Eemeli.
20.5. Ruska synnytti: ainut pentu, Halla, ei selvinnyt.
24.5. Elli van Pikikselle tehtiin sektio. Valle selvisi, Allu, Vellu ja Illu menehtyivät.
26.5. Claire synnytti kaksi pentua: Jamie ja Angus.
27.5. Rage synnytti kaksi pentua: Loki ja Lilith.
1.6. Omena van Pikis synnytti kolme pentua: Luuna, Samo ja Hava.
25.6. Orvokki synnytti kolme pentua, joista Kuisma menehtyi ja Kielo ja Rölli selvisivät.

Kesäkuussa sijaiskoteihin tuli lisää, ulos syntyneitä, pentuja van Pikis -populaatiosta. Pentujen syntymäpäivistä on vain arviot:
Noin 20.5. syntyneet kolme orpopentua: Venla, Pinja ja Iitu.
Noin 25.5. syntyneet Scarlet van Pikiksen pennut: Minette, Aurora, Nelly ja Poppius.

Ruskan pentu Halla menehtyi synnytyksessä.

Synnytyskomplikaatioita

Ruskalla oli vaikea synnytys ja ainut pentu, Halla, kuoli jo synnytyksessä. Pentu juuttui synnytyskanavaan todennäköisesti siksi, että vain yhden pennun synnyttäminen kissalle on haastavaa, ja stimulaatiota oli liian vähän.

Elli van Pikikselle tuli synnytyskomplikaatioita, minkä takia päädyttiin sektioon. Ellin pennuista vain Valle selvisi ja kolme muuta – Allu, Vellu ja Illu – menehtyivät. Tarve sektiolle ei tullut yllätyksenä, sillä Ellin syöminen oli ollut jo pidempään heikohkoa: se söi vain ihmisen avustuksella.

Orvokin viimeinen pentu syntyi kuolleena, minkä takia emo myös hylkäsi pentunsa välittömästi. Kuismaa yritettiin elvyttää siinä onnistumatta. Yhteensä siis jo synnytyksissä menehtyi viisi pentua.

Elli van Pikiksen menehtyneet pennut: Allu, Vellu ja Illu

Kriisejä emojen kanssa

Elli van Pikis oli heikossa hapessa syömättömyyden, suoliston toimimattomuuden ja sektion takia. Valle sai varaemon Astridista ja sisarukset viikkoa vanhemmista pennuista. Ellin ruokahalu ei palannut. Todennäköisesti pitkään kestänyt aliravitsemus oli jo vaurioittanut sisäelimiäkin, mikä taas oli syynä siihen, ettei Ellillä ollut enää nälkä. Lopulta Elli päästettiin ajasta ikuisuuteen.

Elli van Pikis oli vaikeataustaisesta populaatiosta. Tiineenä emon olisi ehdottoman tärkeää syödä laadukasta ruokaa ja paljon, mutta Elli oli aliravittu ja menettänyt ruokahalunsa. Pitkään jatkuvan syömättömyyden ja suoliston toimimattomuuden takia Elli päästettiin sektion jälkeen ajasta ikuisuuteen.

Scarlet-emo ja tämän neljä pentua saatiin sisätiloihin pentujen ollessa kolmeviikkoisia. Heti alkuun huomattiin Scarletin pitkäkarvaisen turkin huopaantuneen niin pahasti, että sen iho oli monesta kohtaa revennyt. Yksi haava oli niin tulehtunut, että se nostatti Scarletille kuumeen, ja emo sai antibiootit.

Pitkäkarvaisen Scarlet van Pikiksen turkki oli niin pahasti huopunut ja takkuuntunut, että se oli rikkonut ihoakin. 

Astrid synnytti viisi pentuaan vain 7 kuukauden ikäisenä ja otti vielä hienosti hoivakseen ottolapsi Vallen. Astrid alkoi oireilla läähättämällä, mikä sinäänsä ei ole vaarallista: kissa voi läähättää, kun sillä on kuuma, tai kun esimerkiksi se imettää kuutta pentua, jotka kirjaimellisesti imevät siitä energiaa itseensä. Läähätyksen pitkittyessä lääkäri epäili eklampsiaa eli kalkkivajausta. Astridia lähdettiin hoitamaan kalkkilisällä, ja se näytti auttavan, kunnes annosta pienennettiin ja helteet tulivat. Läähätys palasi, pahempana kuin aiemmin.

Astrid kiidätettiin eläinlääkäriin, sillä tiimissä alkoi herätä epäilyjä sydänoireista. Kukaan ei kuitenkaan osannut edes epäillä, miten vakava tilanne oli: Astrid oli kuitenkin viimeiseen asti ruokkinut ja hoivannut kuutta pentuaan, eikä ollut oireillut mitenkään muutoin.

Astridilla oli kuumetta, ja todennäköisimpänä vaihtoehtona pidettiin kohtutulehdusta. Kissa oli leikkuupöydällä, kun tiimille soitettiin: kyse ei ollutkaan märkäkohdusta. Mitään ei enää ollut tehtävissä, sillä diagnoosi oli FIP. Vatsakalvontulehdus, joka johtaa aina kissan kuolemaan. Pennut jäivät orvoiksi, Valle jo toista kertaa.

Astrid di Vemo oireili vain läähättämällä. Lopputuloksena emolta löytyi FIP, joka johtaa aina kissan kuolemaan. Sateenkaarisilta kutsui Astridia pentujen ollessa 6-viikkoisia.

Jotkut emot muuttuvat hormonien vaikutuksesta hyvinkin ärhäköiksi synnytyksen jälkeen. Samaan tilaan tuleva ihminen saa monesti sähinää ja murinaa osakseen, ja emo voi jopa hyökkiä ihmistä kohti. Omenasta kuoriutui tällainen hormonihirviö. Se oli hyvin stressaantunut ja puolusti pentuja kovasti. Normaalisti pentuja suositellaan punnitsemaan kerran päivässä, mutta Omenan kanssa näin ei voitu toimia. Se olisi stressaantunut tästä operaatiosta, johon tarvittiin kasa pyyheitä, hitsaushanskoja ja pahvista tehty erotin, jonka avulla pennut saatiin pesästä pois muutamaksi minuutiksi. Omena murisi, sähisi ja maiskutti suutaan stressaantuneena. Koska pennuista näki silmämääräisesti, että ne kasvavat ja voivat hyvin, punnituksista luovuttiin.

Mitä enemmän pennut alkoivat liikkua ja laajentaa reviiriään, sitä hermostuneemmaksi Omena tuli. Erityisesti Omena stressaantui siitä, jos ihminen tuli samaan tilaan, eivätkä pennut olleet "emon hellässä huomassa" vaan seikkailemassa ympäri huonetta. Kun sitten pennuille kasvoivat hampaat, ja ne alkoivat käyttää niitä toisiinsa, pentujen kipuhuudot ja -vinkaisut saivat emon jokaisen vaiston terästäytymään entisestään.

Hyökkiminen jatkui ja lisääntyi sitä mukaa, mitä enemmän pentuja yritettiin sosiaalistaa ja mitä aktiivisempia niistä tuli. Tilanne kärjistyi siihen, kun Omena hyökkäsi saunan ovea päin kahdesti saman päivän aikana. Yleensä näin aggressiivinen käytös johtuu kivusta, joten Omena vietiin eläinlääkäriin. Epäiltiin mm. kohtutulehdusta tai kohtuun jäänyttä syntymätöntä pentua. Fyysistä vikaa ei kuitenkaan löytynyt, ja kissa steriloitiin.

Viikkoa myöhemmin ero oli kuin yöllä ja päivällä. Omena rentoutui. Se murisee hyvin harvakseltaan ihmiselle, maiskutus ja hyökkiminen ovat puolestaan jääneet kokonaan pois. Se kulkee rennosti ihmisen nähden, eikä se hermostu siitä, kun pennut hajaantuvat ympäriinsä.

Omena van Pikiksestä kuoriutui synnytyksen jälkeen stressaantunut ja aggressiivinen emo. Onneksi sen pennut ovat voineet ja kasvaneet hyvin, eikä sijaiskodin tarvinnut stressata emoa koko aikaa esim. lisäruokkimalla pentuja.

Vallen huonot kortit

Valle van Pikis peri Elli-emoltaan huonot kortit: sillä oli heti alkuun silmätulehdus, sitä on pitänyt tukiruokkia ja sen vatsa on ollut usein löysällä. Kun Vallelle kasvoi hampaat, sijaiskoti huomasi Vallen leuan olevan vinossa. Ei tiedetty, olivatko hampaat kasvaneet vinoon ja aiheuttaneet leuan vinoutumisen, vai oliko taustalla jokin suurempi ongelma, joka oli aiheuttanut hampaiden vinoutumisen. Koska Valle oli vain 5-viikkoinen, piti odottaa, että Vallelle tulisi lisää ikää, jotta suuta voitiin operoida. 5-viikkoiselle pennulle pelkkä anestesia olisi ollut jo suuri riski.

Noin 8-viikkoisena Valle vietiin operoitavaksi. Vallella todettiin luojan lykyksi olevan normaali leuka, mutta pennulla on pään luustossa pientä epämuodostumaa. Tämäkään ei ollut tiimille yllätys, koska Valle on van Pikis -populaatiosta. Vallelta poistettiin kaikki maito-kulmahampaat, pari etuhammasta sekä pysyvien alakulmahampaiden aihiot. Ennuste on hyvä.

Valle van Pikis puoliunisena hammasoperaation jälkeen.

Mineten jalka

Minette-pennun toinen takajalka ei toimi. Minette kävi jo muutaman viikon ikäisenä lääkärissä, mutta koska pentu oli niin pieni, jalkaa ei voitu kuvata eikä myöskään operoida vielä mitenkään. Toivoimme, että kyseessä olisi ollut hermoperäinen ongelma, josta olisi päästy tukilastalla ja jumppaamalla, mutta jalkaa ei ole saatu toimimaan. Jalassa kiertää veri, mutta viimeisestä nivelestä alaspäin jalka on veltto. Se ei kuitenkaan Mineten menoa ole haitannut: pentu on pirteä, reipas ja tarpoo eteenpäin jalastaan huolimatta.

Mineten jalka päästiin kuvaamaan pennun ollessa 8-viikkoinen. Tällä hetkellä on todettu, että luustossa ei ole vikaa. Nyt lääkäreillä on pohdinnassa jäykistetäänkö jalka, amputoidaanko se, vai olisiko eettisintä saattaa Minette sateenkaarisillalle. Jalan toimimattomuus vaikeuttaa muun muassa Mineten kiipeilyä ja vessassa asiointia, joten jotain sille on tehtävä. Nyt punnittavana on se, että voidaanko kissalle taata kivuttomuus. Minette on populaatiosta, jossa on tavattu muun muassa pikkuaivojen vajaakehitystä.

Mineten toinen takajalka on veltto viimeisestä nivelestä alaspäin.

Silmä- ja vatsaongelmia

Ei-toivotuilla pennuilla ilmenee usein erilaisia, hoidettavissa olevia, ongelmia. Esimerkiksi niillä esiintyy sisä- ja ulkoloisia, ja niiden suolisto saattaa oireilla herkästi. Erityisesti ulos syntyneillä pennuilla esiintyy paljon silmätulehduksia.

Ulkoa tulleet orpopennut, Venla, Pinja ja Iitu, päädyttiin loukuttamaan ilman emoa. Aktiivimme kävi paikan päällä puhdistamassa pentujen tulehtuneita silmiä, ja niiden emoa yritettiin löytää. Mutta kun silmätulehdukset vain pahenivat, Iitun silmät jopa muurautuivat putsaamisesta huolimatta umpeen, ja kaikki pennut kärsivät rajusta ripulista, pennut otettiin sisätiloihin ilman emoa. Nyt pennut voivat hyvin.

Astridin pentueessa on myös kärsitty ripulista: tätä alkoi esiintyä emon yllättävän poismenon jälkeen. Todennäköisesti pentujen vatsat reagoivat siihen, ettei yhtäkkiä saanetkaan enää emon maitoa ja siitä tulevia vasta-aineita.

Iitu van Pikis kärsi pahasta silmätulehduksesta. Pahimmillaan molemmat silmät olivat muurautuneet umpeen.

- Linda, Dewi ry:n tiedottaja

Kissapopulaation synnystä

Sitä luulee, että kissapopulaatioita on vain jossain syrjäseuduilla. Niin korvessa, että ihmekös, että kissat ovat päässeet lisääntymään hallitsemattomasti. Että kun kissoja alkaa olla kourallinen kasassa, saatika kymmenittäin tai jopa sadan kissan verran, niin kukaan ei ole puuttumassa. Näin minä ajattelin.

Harvemmin kuitenkaan kissapopulaatio elelee siten, etteikö kukaan ihmisistä tietäisi siitä. Usein joku alkaa ruokkia kissoja, kun tajuaa jossain lähistöllä pyörivän kissoja. Tai joskus populaatio löytyy omasta pihapiiristä: ensin sitä on ruokkinut vain yhtä kissaa, ja ruuan perässä pihapiiriin alkaa ilmestyä koko ajan enemmän kissoja. Kissat lisääntyvät hallitsemattomasti, ja kohta kissoja on kymmenittäin. Klassinen tarina populaation alulle on myös emon ja tämän pentujen ilmestyminen pihapiiriin: kissoja ei loukuteta sisätiloihin, vaan ihminen ajattelee auttavansa kissoja vain ruokkimalla niitä.

Me Dewillä emme pelasta kissoja, vaikka mielestämme jokaisella kissalla on väliä. Me pyrimme vaikuttamaan ihmisten asenteisiin, hoitamaan populaatioita ja työskentelemään erityisesti arkojen kissojen kanssa. Kissa kun on yleensä arka siksi, ettei se ole aikaisemmin ollut tekemisissä ihmisten kanssa tai siksi, että sillä on ihmisistä negatiivisia kokemuksia. Kissan arkuus ei siten ole missään nimessä sen vika, vaan täysin ymmärrettävä reaktio.

Dewi auttaa ratkaisemaan kissaongelmia ja tuemme populaation ruokkijaa – vaikka useimmiten ruokkija olisikin saanut ottaa meihin yhteyttä jo aikaisemminkin. Pyrimme ehkäisemään populaation synnyn ja ehkäisemään kissojen kärsimyksiä. Ja koska Dewin tavoite on vaikuttaa kissakriisin lähtökohtaan, yhdistyksemme luovuttaa kissat hyvin hoidettuina ja sellaisille omistajille, jotka varmasti sitoutuvat uuteen perheenjäseneensä. Näin ollen luovutetut kissat eivät pääse muodostamaan uutta eläinsuojelullista ongelmaa.

Populaation loukuttaminen ja hoitaminen on pitkäjänteistä työtä. Vaikka tietenkin olisi kauhean kivaa ottaa kaikki sata kissaa samaan aikaan mukaan. Mutta näin se ei toimi. Voimme ottaa kissoja sen mukaan, miten paljon meillä on vapaita sijaiskoteja ja resursseja. Jokainen kissa käytetään vähintään kahdesti lääkärissä: ensin leikattavana ja rokotettavana, sitten vielä tehosterokotettavana. Lisäksi valitettavan usein pelkästään luonnossa eläneellä kissalla on syntynyt muitakin eläinlääkärillisiä ongelmia, joiden takia tarvitaan lääkäriä ja lääkkeitä. Ja kaiken tämän lisäksi varoja tietenkin kuluu ruokiin, hiekkaan ja madotuksiin.

Ihannetilanne olisi se, että kissapopulaatioita ei pääsisi syntymään. Todenmukaisempi toive puolestaan olisi se, että populaatioiden syntyyn ja kasvuun puututtaisiin aikaisemmin.

Olin tänä vuonna ensimmäistä kertaa mukana loukuttamassa. Ajoin paikalle navigaattorin turvin. Navin näyttäessä, että kohteeseen on noin kilometri matkaa, olin vielä asfalttitiellä omakotitaloalueella. Sellaisella alueella, jossa talojen välissä oli vain se 5-10 metriä. Ja kun käännyin tielle, jonka varrella kohtaisisin muita aktiivejamme, ohitin vielä 10 taloa ennen kohtaamispaikkaamme.

Seisoin mäennyppylällä ja laskin vilistäviä kissoja. Koko ajan vähintään 10 oli näkökentälläni, keskimäärin 20 kissaa. Lähistöllä ja lähimetsässä olisi kymmeniä kissoja lisää. Katsoin uuden karheaa omakotitaloa, joka oli kivenheiton matkan päässä. Varmasti jokainen asukas kilometrin säteeltä oli tietoinen tästä kissaongelmasta, mutta näkemäni talo oli sellaisella otollisella paikalla, että sieltä varmasti nähtiin kissoja kuljeksimassa joka ikinen päivä. Joka kerta, kun istuttiin olohuoneen sohvalle. Joka kerta, kun istuttiin keittiön pöydän ääreen aamukahville, päivälliselle, iltapalalle. Ja varmasti leikkaamattomat kissat olivat käyneet heidän pihallaan merkkaamassa reviiriään.

Niin minä olen tätä sumplinut paljon päässäni. Että miksi ihmiset eivät ota yhteyttä eläinsuojeluun aikaisemmin, kun näkevät kissapopulaation? Ehkä heitä ei vain kiinnosta. Tai he pelkäävät kissojen joutuvan lopetettavaksi. Usein syynä on varmasti se, ettei haluta puuttua, koska pelätään, että jää kiinni ilmoituksen tekemisestä ja sitten syntyisi eripuraa naapurin kanssa. Tällaisen ilmoituksen voi kuitenkin tehdä ihan turvallisin mielin: ilmoittajan tietoja ei luovuteta ilmoituksen kohteelle. Minä itse puolestaan pelkään sitä, että kissalaumoista tietävät ihmiset luulevat kissojen voivan ihan hyvin.

Me Dewillä emme lopeta kissoja kuin vain terveydellisistä syistä. Ja silloinkin olemme varmoja, että joko kissaa ei voida auttaa mitenkään muuten tai sen toipumisaika esim. leikkauksesta olisi tuskallinen ja epävarma.

Tällä hetkellä meillä on työn alla muun muassa yksi populaatioprojekti, jonka hoitamiseen meiltä kulunee 2-3 vuotta. Miten paljon parempi alkutilanne olisi ollutkaan, jos tästä kissalaumasta olisi joku ilmoittanut eteenpäin aikaisemmin. 10 kissan populaation olisimme hoitaneet yhdellä loukutuskerralla. Alle 40 kissan populaatiokin olisi ollut vielä melko lyhyessä ajassa hoidettava. Mutta sen sijaan, että kissat ovat eläneet ja lisääntyneet vuosikausien ajan, niiden terveys reistailee myös sisäsiittoisuuden takia. 

Pentuja, joiden suolistot eivät ole kehittyneet. Oireina ripulia, ummetusta, vatsan turpoamista ja kuivumista. Pahimmillaan aikuisia kissoja, joiden selkäranka on luutunut väärästä kohtaa sisäsiittoisuuden takia aiheuttaen sen, ettei kissa taivu pesemään itseään eikä se pysty kunnolla juoksemaan. Tavallisimmin aikuisia kissoja, joilla on ollut heikko ravinto, huono suuhygienia ja tartuntatauteja. Kissoja, joilla kaliki on vienyt suun niin huonoon kuntoon, että useita hampaita joudutaan poistamaan useita – pahimmissa tapauksissa edes kaikkien hampaiden poisto ei tekisi kissan suusta varmuudella kivutonta ja kissa on parempi päästää aurinkoisille hiirestysmaille.

Auta kissoja ja ilmoita näkemisestäsi:

• Eläinsuojeluyhdistys Dewi ry
• Suomen Löytöeläinten kummit ry
• Turun Eläinsuojeluyhdistys ry
• Turun kaupungin valvontaeläinlääkäri, jonka alueeseen kuuluvat myös Naantali, Raisio ja Rusko
• Oman alueesi valvontaeläinlääkärin yhteystiedot löydät nopeasti googlaamalla

- Linda, Dewi ry:n tiedottaja