Terveisiä neiti Oselotilta!

Oselotti saapui helmikuussa 2018 Turun kaupungin eläinhoitolalta Dewin sijaiskotiin kesyyntymään. Alkuun Oselotti oli arka, epäileväinen, ihmisiä välttelevä ja kiinnostunut lähinnä vain lajitoverin seurasta. Parin kuukauden jälkeen Oselotista alkoi kuoriutua rapsutuksista tykkäävä neiti, ja oli selvää, että hän tarvitsisi energisen leikkikaverin.

Neiti Oselotista tuli perheenjäsenemme heinäkuussa 2018. Tuolloin Oselotti oli arviolta 1,5-vuotias. Viikon parin ajan Oselotti – tai tuttavallisemmin "Osse" – asusteli vierashuoneessa ja totutteli uuden kodin haju- ja äänimaailmaan.

Alkuarastelun jälkeen uuden kodin ihmiset osoittautuivat ihan hyviksi tyypeiksi: saihan niiltä ruokaa ja osasivat ne leikkiäkin. Jännempi juttu oli kissakaveri, josta ei aluksi tiennyt, mikä se oikein oli kissojaan. Nopeasti yhteinen sävel vanhemman kissaherran kanssa kuitenkin löytyi. Pian tarkkailu- ja torkkupaikat jaettiin yhdessä.

Oselotista huomasi hyvin nopeasti, että hän on todella hyväntahtoinen, ystävällinen ja ihana kissa, vaikka varovaisuutensa onkin säilyttänyt. Siinä missä Osse hakee kontaktia ihmisperheenjäseniin ja rakastaa silittämistä ja hellittelyhetkiä, vieraat ihmiset ovat tuntuneet pelottavilta. Vaan mistäpä pieni kissa voi tietää, ehkä vieraat ihmiset ovatkin kissannappaajia ja aikovat viedä pienen kissaparan pois... Kissakaverin esimerkki on kuitenkin rauhoittanut Ossea merkittävästi, ja vaikka Oselotti ei menekään päätäpahkaa tapaamaan tulijoita, hiipii hän kuitenkin jossain vaiheessa tarkistamaan ainakin vieraiden varpaat. Sen sijaan omat ihmiset tullaan toivottamaan aina työpäivän jälkeen tervetulleiksi kotiin.

Mallioppimista onkin ollut ilo seurata monessakin Oselotin kissanelämän alueessa. Se mitä kissakaveri tekee tai miten se reagoi tilanteisiin ja tapahtumiin, sen Osse omaksuu omaan käytökseensä – toki yksilöllisellä vivahteella. Onpa Oselotti oppinut myös vanhemman kissan esimerkin voimalla ojentamaan tassunsa silloin, kun ihminen tarjoaa ruokaa.

Oselotin lempiasioita:

• Lämpö – oli kyseessä sitten aurinko, patteri tai sauna. Siellä missä huushollissa on auringonvalon läikkä, siellä on myös Osse lataamassa omia aurinkokennojaan. Syksyllä ja talvella pienen kissan luottopaikka on patterin kyljessä ja saunan alku- tai jälkilämmössä.
• Kissakaverin villitseminen ja herättäminen keskellä yötä. Mallioppiminen ei ole aivan vielä ulottunut vuorokausirytmiin, jossa ihmiset ja kissakaveri nukkuvat öisin. Kolmen aikaan yöllä alkaa kiljuminen: "Täällä huutaa Osse ja mää olen täällä alakerrassaaaa, missä sää ooooot?"
• Erilaiset huiska- ja narulelut. Leikki ylipäätään on asia, jolla Ossen ystäväksi pääsee todella nopeasti.
• Ihminen aamulla vessassa. Hänen mielestä on aina yhtä iloinen asia huomata, että ihminen on hereillä: "Ihanaa ihminen, kun olet elossa, huolestuin jo, kun nukuit 7 tuntia yhteen putkeen, ja vaikka olenkin näin pieni, pusken sinut silti nurin!"
• Lintujen, ötököiden ja kaiken kumman liikkuvaisen tarkkailu raapimispuusta käsin, ja niistä vikisemällä ilmoittaminen.

- Maria ja Teemu, Oselotin perheenjäsenet

Vammautunut sijaiskotina

Olin kuullut jo vuosia puhuttavan epätodellisen suurista luvuista. Suomessa hylätään 20 000 kissaa vuodessa. Päivittelyjen sijaan päätin vihdoin toimia ja vuosi sitten lähestyin sähköpostitse Dewin silloista sijaiskotivastaavaa. Sähköpostissa kerroin avoimesti elämäntilanteestani, ja pohdin olenko aivovammani vuoksi sopiva sijaiskodiksi.

Vammauduin keväällä 2016 jäädessäni kevyenliikenteenväylällä auton alle ja olen siitä lähtien ollut sairaslomalla kemiantekniikan insinöörin opiskeluistani. Minun vammani ei näy ulospäin, ja harva ensimmäisellä tapaamisella huomaakaan minussa mitään poikkeavaa. Liikun ja puhun normaalisti, ja kuolaankin vain päikkäreillä. Oireitani kuvatessa käytän usein esimerkkejä: muistini on kuin varhaisdementikolla, keskittymiskyky kuin ADHD:lla, uuvun kuin masentunut ja olen aistiherkkä kuin autisti. Lisäksi kuormitus usein laukaisee migreenin, ja kärsin raajasäryistä ja krampeista.

Ensimmäiset kuvat Leonasta, Leosta, Lunasta ja Lumosta.

Sijaiskotivastaava ei oirelistaani hätkähtänyt ja ehdotti minun toimivan alkuun hätämajoituksena, jotta alkuun voimme tarkkailla jaksamistani. Sain myös vapautuksen sijaiskotiperehdytyksestä ja sain materiaalin luettavakseni omassa rauhassa. Vaikka tilanteeni aiheutti erikoisjärjestelyitä, koin heti oloni tervetulleeksi. Koin, ettei minun tarvitse piilotella mahdollista uupumistani. Jos uuvun, niin sitten lähdetään yhdessä ratkomaan tilannetta. Minua ei jätetä yksin.

Olin aiemminkin pohtinut useasti kissan hankintaa. "Ehkä sitten jos olisi isompi asunto? Mihin yksiöön saa edes mahtumaan kissanvessan? Voisiko kissa edes viihtyä pienessä asunnossa? Voiko kissa viihtyä kerrostalossa?" No, eräänä iltana sitten niitä kissanvessoja tuotiin kolme, ja kissoja poikkeuksellisesti jopa neljä. Pian jo kävi selväksi, ettei tämä nelikko jää vain hätämajoitukseen, sillä meidän viiden arki yksiössä lähti heti sujumaan loistavasti. Kissanvessatkin löysivät paikkansa, eivätkä ne ole missään vaiheessa olleet tiellä tai häirinneet tiivistä eloa.

Yhteiselo opetti entiselle maalaistytölle, että kyllä, kissa voi olla onnellinen myös kerrostalossa. Vapaan ulkoilun aiheuttamien vaarojen ja kissan ympäristölle aiheuttamien tuhojen minimoinnin lisäksi yhteys kissaan tuntuu myös huomattavasti tiiviimmältä. Parvekeulkoilu on tuntunut riittävän kissoille vallan mainiosti. Ehkä loppujen lopuksi asuntoni pieni koko loikin kissoille turvallisuuden tunnetta ja vähensi niiden stressiä, kun reviiri oli rajattu eikä se ollut mahdottoman iso. Reviirin tarkkailu ei ollutkaan heille enää stressaava "kokopäivätyö".

Pienen asunnon haasteen olen selättänyt luovuudella. Olen pitänyt huolta, että kissoille on tarpeeksi piilopaikkoja: 37 neliön yksiössäni niitä on noin 12 lattiantasossa. Äkkiä huomasin, ettei alkuun murehtimani asunnon kasvipaljouskaan ollut ongelma, päinvastoin. Kissat ovat viihtyneet kasvien keskellä, ja huolehtimalla, että kissoille on aina oma tarkkailupaikkansa kukkien keskellä, on säästytty ruukkujen rikkomiselta.

Pienellä vaivalla itsetehdyt kiipeilypuut pieneen asuntoon.

Asunnon aiheuttamien haasteiden vuoksi päätin askarrella itse kiipeilypuut. Yhdistykselle lahjoitetut kiipeilytasot olivat väkisinkin liian suuret käytettävään tilaan nähden. Olen myös aina pitänyt projekteista ja nikkaroinnista, joten tällainen askartelu tuntui mukavalle tehtävälle. Ja niin nousi kaksi puiden katkenneita oksia hyödyntävää kissapuuta asuntooni. Ja niistä tulikin aika söpöt!

En ole vielä päivääkään katunut sijaiskodiksi ryhtymistä. Kissojen kanssa syntyneet rutiinit rytmittävät myös omaa arkeani. Ennen unohdin usein syödä ja saatoin olla päiviä syömättä ja löytää mikrosta ruokia, jotka luulin jo syöneeni. Kissojen ruokintaa en ole vielä kertaakaan unohtanut, ja tällöin olen syönyt myös itse ja ottanut tarvittavat lääkkeet. Elämäni on saanut myös lisää merkityksellisyyden tuntua.

Väkisinkin normaalia, aktiivista elämää elänyt ja yhtäkkiä 26-vuotiaana vammautunut joutuu rakentamaan itsetuntoaan uudelleen ja etsimään paikkaansa. Tiedän tekeväni jotain tärkeää, ja antavani mahdollisuuden näille kissoille. Sosiaalinen piirini on myös laajentunut ja olen tutustunut muihin sijaiskoteihin ja aktiiveihin. Heiltä olen saanut vertaistukea, apua ongelmiin ja olemme antaneet puolin ja toisin kissanhoitoapua. Sijaiskotiryhmässä on ihmisiä eri elämäntilanteista. Opiskelijoita ja perheellisiä. On ihmisiä seksuaalivähemmistöistä, ja on ihmisiä, jotka kamppailevat mielenterveysongelmien kanssa. Ryhmässä vallitsee lämpö, ketään ei tuomita. Kaikkia autetaan, ja kaikki hyväksytään omina itsenään.

Jos pyydettäisiin sanalla kuvaamaan, mitä sijaiskotina olosta on jäänyt käteen, se olisi onnellisuus. On mahtava tunne, kun kotiin tullessa ei ole edes saanut avainta lukkoon ja sisältä alkaa kuulua jo kehräys. Tai jo ennen tuohon pisteeseen pääsemistä, arkojen kissojen kanssa jokainen pieni edistysaskel tuntuu tajunnanräjäyttävältä. Ja tuntuu, että niitä edistymisaskeleita tulee päivittäin, kun ovat kerran vauhtiin päässeet.

Kun hetken päästä kissalle aletaan etsiä kotia, luopuminen tuntuu katkeransuloiselta. Tietysti kissaan ehtii kiintyä, ja luopuminen surettaa. Mutta kun se oikea koti tulee vastaan, suru katoaa ja ilo valtaa mielen. Silti jäähyväisiä tehdessä saan nieleksiä kyyneleitä. Eniten siksi, että olen rakentanut kissaan luottamusta pitkään, ja sitten petin sen. Suljin häkkiin, nyt se on ymmällään, ja se joutuu vieraaseen ympäristöön, se on varmasti peloissaan. Kuitenkin uusista kodeista on tullut jo pian viestiä, että kissa on lähes heti lähtenyt kiinnostuneena tutkimaan uutta kotia. Ne eivät siis kerenneetkään traumatisoitua niin pahasti, mitä mielessäni kuvittelin. Ne eivät traumatisoituneet lainkaan.

Auttamisen lisäksi hyvä syy ryhtyä sijaiskodiksi on se, että jos harkitsee kissan ottamista, mutta ei ole varma, kuinka oma elämäntilanne soveltuu lemmikin ottamiseen. Sijaiskotina pääsee kokeilemaan kissa-arkea ilman 20 vuoden sitoutumista kissaan. Tietysti myös sijaiskotikissaan on sitouduttava ja taattava sille turvallinen ympäristö. Itse kuitenkin kuulun siihen ylianalysoivaan ihmisryhmään, jotka puntaroivat estääkö esim. urheiluharrastus iltaisin lemmikin pitämiseen. Kanssastressaajille: tämä on hyvä paikka kokeilla. Ja todeta stressinsä turhaksi.

Mielestäni sijaiskotina toimiminen sopii myös iäkkäämmille ihmisille ja ihmisille, jotka haluavat pitää tulevaisuuden suunnitelmat avoimena, ilman lemmikin vaatimaa sitoutumista. Olen harmitellut usein, kuinka sijaiskotitoiminta ei tullut mieleen, kun mummuni muutti maatilalta palveluasumisen yksikköön omaan asuntoon ja koko ikänsä kissojen kanssa viettäneenä oli nyt arjessaan kovin yksinäinen. Kissa olisi tuonut arkeen suunnatonta iloa, mutta vanhempi ihminen ei uskaltanut sitoutua lemmikkiin, kun ei tiennyt kuinka pitkäksi aikaa voisi kodin tarjota. Yhteisvoimin olisimme varmasti onnistuneet kunnialla hiekkojen vaihdosta, eläinlääkärikäynneistä ja esittelyn tekemisestä.

Jo kotiutuneet ja rentoutuneet von Lojot: Lumo, Luna, Leo ja Leona.

Luokseni vuosi sitten muuttaneet, upeat, neljä kissaa löysivät loppuelämän kodit. Kaikille tuntui löytyvän juuri täydellinen perhe. Yhden kanssa kävi hupsusti, ja sen loppuelämän koti löytyikin minun luotani. Se oli arin kaikista neljästä, ja niin mahdottoman kummallinen, että se sai jo heti alkuunsa lempinimen ”Creepy cat”. Ystäväni ja perheeni kummastelivat, että tuohonko sitten päädyit. Mutta me olemme sopivan outoja ja hassuja toisillemme, ja nykyään erottamattomat. Nyt tuntuukin, että mikä olisikaan parempi tapa hankkia kissa kuin ryhtyä alkuun sijaiskodiksi. Kesyyntymisprojektissa saa olla mukana alusta saakka, ja pidempi tutustumisaika ei ole haitaksi. Ja kun täytät adoptiosopimuksen, olet jo luonut luottamus- ja tunnesiteen kissaan.

Lumo ja Kaino

Tällä hetkellä keskitymme sylikissani Lumon kanssa kesyttämään KaunaKainoksi ristimäämme arkapyllyä. Meidän sijaiskodin arkea voi seurata Instagramissa.

Jos kiinnostuksesi sijaiskotitoimintaa kohtaan heräsi, käy lukemassa lisää Dewin kotisivuilta. Tulevista sijaiskotiperehdytyksistä voi lukea esimerkiksi Dewin Facebookista.

Toivottavasti kokemuksemme valaisi lukijoita ja herätti ajatuksia sijaiskotitoiminnasta.

Mukavaa syksyä!

Terveisin VammaJenny, CreepyLumo ja KaunaKaino

Maskun loukutus

Me Dewissä olemme todenneet, että monesti joukossa on voimaa eikä esim. populaation purkuun kannata lähteä yhden tai kahden ihmisen voimin.
Maskussa loukutettiin vapaaehtoisporukan voimin elokuusta 2017 helmikuuhun 2019. Dewi oli mukana yhtenä tahona tarjoamassa avuksi välineitä, sijoituspaikkoja kissoille ja henkilöstöäkin.

Siskoni oli töissä Maskussa sijaitsevassa yrityksessä. Hän oli useana aamuna huomannut parkkipaikalla kaksi pentukissaa ja niiden emon. Kun havaintoja tuli monta kertaa viikossa, otin yhteyttä Eläinsuojeluyhdistys Dewi ry:n puheenjohtajaan, jolta sain pikaisesti loukun lainaan. Loukutus käynnistyi verkkaiseen tahtiin, eikä hetkeen tapahtunut mitään. Useamman kerran päivässä, muutaman viikon ajan, ajoin Turusta Maskuun vain tarkistaakseni loukun tilanteen. Ei mitään. Aloin tällöin etsimään lisäapua loukutukseen ja sainkin apua Facebookin kautta Dewin omasta loukutusryhmästä sekä koko Suomen kattavasta Eläinten pelastusringistä. Perustin myös Facebookiin oman ryhmän kyseiselle loukutukselle; näin pystyimme yhdessä helpottamaan käytännön asioita.

Kissa menossa loukkuun.

Sitten tapahtui. Eräs loukutustiimin jäsen oli tarkistamassa loukkua parkkipaikalla ja ilmoitti kissan olevan loukussa. Hän kävi naapuritalossa kysymässä, olisiko loukussa oleva kissa mahdollisesti heidän, samalla kun minä lähdin ajamaan Maskuun. Kissa ei ollut naapurin, ja valitettavasti se oli päässyt karkaamaan ruokintaluukun kautta, kun pääsin paikalle. Surullinen takaisku.

Samoihin aikoihin myös pentukissat olivat palanneet ja loukkua siirreltiin mahdollisuuksien mukaan otollisiin paikkoihin. Kunnes löysimme laputuksen yhteydessä paikan, joka kuhisi kissoja. Siinä samassa myös tutustuimme aivan ihanaan eläkeläispariskuntaan, jotka ystävällisesti auttoivat meitä hurjasti loukutuksen suhteen ja saimme käyttää heidän tiluksiaan loukutukseen. He osasivat kertoa, että kissoja on näkynyt useampana vuonna ja ongelma on vain kasvanut. He olivat myös ottaneet yhteyttä Turun Eläinsuojeluyhdistykseen, josta oli järjestetty loukutus. Mutta silloinen loukutus oli valitettavasti keskitetty väärälle sijainnille, ja tulos oli ollut pyöreä nolla.

Alle vuoden ikäinen pentu loukussa.

Koska olimme lähteneet loukuttamaan vain emokissaa ja kahta pentua, populaation suuri koko oli täysin yllätys, joten pyysimme Dewiltä vielä lainaksi toisen loukun ja riistakameran. Apua saatiin myös Maskun Musti ja Mirri -liikkeeltä, joka ystävällisesti lahjoitti meille ruokaa loukutukseen.

Kun oikea sijainti oli vihdoin löytynyt, alkoi kissoja päätyä loukkuun. Ensin saatiin kiinni yksi kissa, sitten kaksi, ja vuosi loukutuksen aloituksesta kissoja oli saatu kiinni jo 40 kappaletta. Operaation aikana pidettiin toki myös taukojakin. Kesällä oli useamman kuukauden tauko, koska kissat saivat ruokaa myös luonnosta, eivätkä ne olisi menneet loukkuihin. Loukutukseen pyhitettiin valtavasti aikaa, rahaa ja organisointia. Talvipakkasilla hankaluuksia tuotti kylmyys, joten käytimme loukun alla makuualustoja ja loukun päällä huopia, avaruuslakanoita ja pressuja. Talvella oli myös tärkeää huolehtia siitä, että aina oli joku tiimin jäsen "hälytysvuorossa", jos riistakamera lähetti kuvan loukussa olevasta kissasta.

Pieni, arka & märkä kissa matkalla turvaan.

Loukutuksen aikana loukkuja pidettiin kymmenissä eri paikoissa. Parhaimmillaan kissoja loukutettiin samanaikaisesti kahdessa eri paikassa – neljällä loukulla ja kahdella riistakameralla. Muutamaan otteeseen supikoirat ja harakat tuottivat ongelmia. Harakoita eksyi ruoan perässä loukkuihin, ja se tietysti tuotti ylimääräistä ajelua Maskuun. Syksyllä 2018 riistakameraan ilmestyi kapinen supi, joka lopulta meni myös ruuan perässä loukkuun. Supi oli todella huonossa kunnossa, ja tiesimme, että se olisi lopetettava. Tästäkin asiasta saisi toisen tarinan, mutta monien puheluiden jälkeen neuvoja asian hoitamiseen saimme muun muassa Turun kaupungin luonnonsuojelutarkastajalta Emma Kososelta, Turun eläinsuojeluvalvojalta Heidi Leyser-Kopralta ja paikallisen metsästysseuran puheenjohtajalta. Lopulta kapinen supikoira pystyttiin päästämään kärsimyksistään.

Aikuinen kissa tarkkailee loukuttajia.

Kaikki loukutetut kissat toimitettiin Turun kaupungin eläinhoitolaan, ja osa pääsi kesyyntymään Dewin sijaiskoteihin. Yksi loukutetuista kissoista synnytti pennut eläinhoitolalla. Loukutustiimissä oli parhaimmillaan 11 jäsentä sekä Dewin aktiiveja, jotka pitivät loukutusta käynnissä. Ilman tiimityötä oma aika, saatika sitten varat, eivät olisi riittäneet siihen, että loukutusta olisi voitu jatkaa näinkin kauan ja näin mahtavilla tuloksilla.

Kaiken kaikkiaan Maskun populaatiosta loukutettiin 55 kissaa.

- Ansku, loukutuksen alullepanija

Teksti on alun perin julkaistu Dewi ry:n vanhassa blogissa. Teksti on päivitetty 9/2019.