Haamut kuvataan usein läpinäkyvinä, varjomaisina tai sumuisina olentoina, jotka yleensä ovat piilossa ja katoavat monesti näkökentästä nopeasti sinne ilmestyessään. Niitä ei pysty koskettamaan, mutta ne pystyvät siirtämään tavaroita tai kadottamaan niitä. Meille tulee usein kissoja, jotka ovat aluksi kuin haamut. Piilottelevia ja vain vilaukselta nähtäviä olentoja, joiden olemassaolon voi havaita vain siitä, että ruoka katoaa kupeista, vessalaatikkoa käytetään ja tavarat liikkuvat paikoiltaan.
Kun sijaiskotiin saapui kaksi kissaa maaliskuussa 2019, nimettiin ne käytöksensä perusteella sijaiskodin toimesta Hyrräksi ja Haamuksi. Oletusarvo oli se, että ne ovat sisarukset, nuoria populaatiokissoja, joilla on koko elämä vielä edessä. Ikää noin vuosi, maksimissaan puolitoista.
Haamu, tuo kaunis sininen kissa valkoisin merkein oli selkeästi kaksikosta arempi ja vetäytyvämpi. Ensimmäinen eläinlääkärireissu muutama viikko yhdistykselle tulon jälkeen kertoi, että kissat olivat muutenkin hyvin erilaiset. Haamun turkki oli huonommassa kunnossa, sillä ei ollut samalla tavalla lihasmassaa kuin Hyrrällä ja hampaita pitäisi poistaa. Kirsikkana kakun päällä, Haamulla oli vatsassa patteja, mahdollisesti verisuonikasvaimia, jotka harvoin ovat pahanlaatuisia. Tässä kohtaa hälytyskellojen olisi pitänyt soida ja lujaa. Niiden olisi pitänyt kuulua viereiseen kirkonkylään asti.
Kellot eivät soineet, ja vuoden ikäiseltä kissalta alettiin hoitaa suuta. Kahdella kerralla poistettiin yhteensä seitsemän hammasta. Miksi kahdella kerralla? Koska ensimmäisen operaation keskeyttivät vakavat sydämen rytmihäiriöt, joita ei saatu tasaantumaan vaan anestesia piti purkaa. Puhtaan sydänultran jälkeen uskallettiin yrittää uudelleen.
Haamu selvästi piristyi käyntien jälkeen. Kun suu ei ollut enää kipeä, se alkoi olla enemmän näkyvillä. Varsinkin ruoka-aikaan se oli aina paikalla. Se ei kuitenkaan ollut kiinnostunut leluista tai muista kissoista. Ei edes öisin. Aikana, jolloin haamukissat harjoittelevat saalistustaitojaan lattialle lojumaan jätettyihin palloihin ja leluhiiriin. Ei kuulunut ääniä, joista olisi voinut päätellä Haamun leikkivän. Se ei myöskään tuntunut hoitavan turkkiaan juuri lainkaan.
Syyskuussa Haamu pääsi jälleen eläinlääkäriin, jotta patit saataisiin poistettua. Sen vaisu käytös ja turkin huono kunto huolestuttivat edelleen, ja siitä päätettiin ottaa myös verikokeet. Verikokeet paljastivat munuaisten vajaatoiminnan, ja tässä kohtaa nousi esiin se tosiasia, että meillä ei olekaan toimenpiteessä nuori aikuinen kissa vaan veteraani-ikäinen, vähintään kymmenvuotias kissa. Hyvälaatuisiksi oletetut patitkin paljastuivat nisäkasvaimiksi, ja koko nisärivi poistettiin.
Päätökset tehtiin sillä perusteella, että kissalla olisi edessään vielä 15 hyvää vuotta elämää jäljellä. Myöhemmin eläinlääkäri kertoi, ettei näillä munuaisarvoilla voi montaakaan vuotta luvata. Se tuntui iskulta palleaan, suututti ja suretti. Jos ikäarvio olisi mennyt jo alussa kohdalleen Haamu olisi jo ensimmäisellä eläinlääkärikäynnillä siirtynyt FIV-positiivisen ja erittäin huonossa kunnossa olleen populaatiotoverinsa kanssa sateenkaarisillalle.
Haamun elämä on varmasti ollut värikäs ja vuosiin on mahtunut paljon kurjaa. Kylmyyttä, sairauksia ja pentuja – emme halua edes arvata, kuinka monesti Haamu on ollut tiineenä elämänsä aikana. Sen ei olisi tarvinut enää kokea yhtään kipua. Ei kipeistä hampaista, ei hampaiden poistoista eikä nisäkasvainleikkauksesta ja vaikesta toipumisajasta sen jälkeen. Varsinkaan, jos sen loppuelämä mitattaisiin kuukausissa.
Tuosta toimenpiteestä tulee pian vuosi. Sen koko ajan Haamu, meidän old grey lady, on syönyt munuaisten vajaatoiminnasta kärsiville kissoille tarkoitettua ruokaa ja voinut hyvin. Kun leikkauksesta oli toivuttu, se alkoi selvästi rohkaistua ja ottaa kontaktia muihin kissoihin ja myös ihmiseen. Voitiin aloittaa aran kissan kanssa se varsinainen sosiaalistamis- ja ”kesytystyö”. Ensimmäiset ”Jes!”-henkäykset tiimiltä tulivat, kun sijaiskoti raportoi Haamun pesseen itseään. Sen jälkeen saatiinkin nauttia monista muista ilon hetkistä, kun Haamu tuli ensimmäistä kertaa haistelemaan ihmisen sormia, sitä sai rapsutettua, ja se leikki ihmisen kanssa.
Piilossa nököttävästä kipeästä kissasta on tullut reippaasti liikkuva veikeä kissarouva, joka on osallistunut monien nuorempien Dewi-kissojen sosiaalistamistyöhön. Varsinkin sijaiskodin omien aikuisten kissojen kanssa se nauttii myös erilaisista jahtausleikeistä, joiden aikana tuntuu unohtuvan se, että sen pitäisi olla rauhallisesti ja arvokkaasti käyttäytyvä mummokissa.
Monet niistä ilon hetkistä ovat tuoneet osalle meistä myös haikeutta. Osalle meistä tiimiläisistä Haamu on nimittäin kytkös keskuudestamme poistuneeseen sielunsiskoon, Haamun ensimmäiseen sijaiskotiin, jonka piti olla Haamun loppuelämän koti. Haamu onkin enemmän kuin kissa, joka on meillä ikuisuussijaiskodissa. Se on elävä muisto ihmisestä, jolle Haamu ja yleisesti populaatiokissat merkitsivät todella paljon.
Meidän sijaiskotitiimillämme on Facebook-ryhmä, ja sen kansikuvana on Haamu. Se on toinen kissa, joka poseeraa kyseisellä paikalla. Ensimmäinen oli Myy, yhdistyksellä pisimpään koskaan ollut kissa. Pienellä taikauskolla olemme toivoneet, että kansikuvassa oleva kissa on yhdistyksellä vuosia ja taas vuosia. Toivoimme, ettei meidän tarvitse vielä muutamaan vuoteen korvata Haamun kuvaa toisen kissan kuvalla.
- Mira, Dewi ry:n varapuheenjohtaja, adoptio- ja somevastaava
Haamu alkoi kipumaukua 28.5.2021, minkä takia hänet vietiin päivystykseen. Siellä todettiin toisen munuaisen surkastuneen, ja Haamu oli myös laihtunut rajusti. Ikuisuuskissamme nukkui ikiuneen, muutaman kuukauden elinajaodotteen vaihduttua puoleentoista vuoteen. Lue Haamun muistopostaus täältä.
